Vatsalihaksien kipeys ja hymyilyn keveys

Tämä viikko on ehkä ollut elämäni paras. Olen nauranut niin että vatsalihaksiin on koskenut ja pohtinut asioita niin että päätä on särkenyt. Olen saanut uusia ystäviä, oppinut turvallisuudesta ja tajunnut, että minä olen sittenkin ihan hyvä tälläisenä. Olen nauttinut jokaisesta naurusta kuin se olisi viimeinen ja uskaltanut olla juuri niin blondi kuin olen. Olen ollut utelias ja rohkea, sekä sisäistänyt asioita järjettömällä vauhdilla. Olen rakastanut itseäni ja salaa vähän niitä muitakin, sillä tavalla ihan viattomasti. Olin jo unohtanut miten hyvältä tuntuu se uuden ihmisen ihastus, jossa ei ole mitään romanttista vaan kohtaat niin mahtavia ihmisiä, ettet vain voi olla tykkäämättä heistä kamalasti. Olen odottanut jokaista päivää innolla ja nyt kirjoittelen tätä kaiholla, kun tiedän että huomenna on koulutuksen viimeinen päivä - enää loppukokeet ja sitten meidät on jaettu kahteen ryhmään perehdytysviikon ajaksi. Moni mahtava ihminen tulee kanssani sinne, mutta moni muu on siinä toisessa ryhmässä. Nyt masentunut pääni empii uskaltaako kysyä ihmisten sukunimiä ja facebookkeja - monilla kun on kovin yleiset nimet, toisin kuin minulla. Siitä pelosta että ärsyttää  ihmisiä ei varmaan koskaan pääse eroon.

Mahtavien ihmisten tapaamisen lisäksi olen jo tehnyt joulun kotiini. Olen todella jouluihminen, aloitan joululahjojen teon jo syyskuussa ja rakastan sitä antamisen ja rakkauden juhlaa. Minulle joulu on perhejuhla, jossa annetaan lahjoja, syödään hyvin ja vähän tapellaan. Kuullostaa kamalalta, mutta kun laittaa parhaimmillaan 10 aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa saman katon alle juhlimaan joulua, ei pieneltä sanaharkalta voi välttyä. Mutta sitä perhe tekee - tappelee aina välillä, eikö?

Minun ihka oma joulukuuseni. Olen rakastunut!

Kirjoittelin nyt vähän lyhyemmin sillä koemateriaali odottelee vielä tuossa vieressä, mutta lupaan päivittää mahd. pian taas kuulumisia - anteeksi hitaasta postaustahdista! 

Joko teillä näkyy joulu?

-Minka

Se kuuluisa seinä

Joskus masentuneelle voi käydä niin, että haluaa liian kovaa osoittaa kaikille pystyvänsä siihen mihin muutkin. Kuitenkin masentuneelle se on kynttilän polttamista kaikista päistä - kaksi ei edes riitä. Eikä sitä tajua pysähtyä miettimään sitä omaa jaksamista - ei ennen kuin se kuuluisa seinä tulee vastaan. Tästä johtuen bloginikin on elänyt hieman hiljaiseloa viime aikoina. Päivitän kuitenkin blogiani niin usein kuin voimani antavat myöten.

Minulla on siis paljon lautasellani tällä hetkellä. Teen 3-5 vuoroa harjoittelupaikassani Katajanokan vankilahotellissa, siihen päälle 3 vuoroa töissä. Ja koulu. Suurimpana osana päivistä lähden klo 7 aamulla ja olen kotona klo 22 illalla. Vapaapäiviä on nolla. Jos sattuu ihme ettei ole töitä tai harjoittelua, joko on koulujuttuja, veljenlapsi, ystävät tai muuten vaan stressi seuraavasta päivästä kun taas pitää lähteä. En pääse rentoutumaan missään kohtaa ja voin sanoa, että se on rankkaa. Se olisi rankkaa jo tavallisellakin päällä, saatikka kun voimavarat ovat n. puolet "tavallisten" ihmisten voimavaroista ja ehtyvät noin 100% nopeammin. 

Ja kaiken tuon päälle minulla on vielä tulossa yksi suuri elämänmuutos - uusi työpaikka. Siinä on kahden viikon koulutus ja siihen päälle tietty harjoittelut ja työt ja koulut niiden kahden viikon ajan. Sekään ei olisi iso asia monelle, mutta minulle... Se on valtava muutos! 

Ennen kuin tämä kaikki alkoi ja kerroin siitä terapiassa, kysyi terapeuttini että miten tulen jaksamaan sen kaiken. En ollut edes tajunnut pohtia asiaa ja kun pohdin, kuittasin asian naureskelemalla, että hyvin sen kestää. Nyt kuitenkin kun se kuuluisa seinä tuli vastaan, ei minua paljoa enää naurata. Olo on enemmänkin "antakaa minun käpertyä sänkyyn itkemään loppuvuodeksi"-tasoa.

Loppujen lopuksi minulla ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin kestää tämä. Minulla ei ole varaa romahtaa samalla tavalla kuin masennukseni alkuaikoina ja päätyä sängyn pohjalle miettimään kuolemaa. Minulla ei vain ole varaa siihen. Siksi kerään itseni joka päivä, suljen tunteet laatikkoon ja menen robotti-modella päivät. Hymyilen kauniisti ja teen parhaani. Sitten välillä tulee se hetki kun teen jonkin pienen typerän virheen, mutta se saa sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa ja kyyneleet silmiini. Naamio rakoilee. Kotiin päästyäni päädyn lattialle itkemään. 

Terapeuttini kysyi minulta kenen pitäisi sanoa että "hidasta", jotta uskoisin. Jotta tajuaisin hidastaa oikeasti. Pohdin hetken ja totesin sitten, että "kaikkien". Omasta mielestänihän minulla ei tosiaan ole mahdollisuutta hidastaa tahtia - ja jotta uskoisin muuta, tarvitaan siihen pieni kylällinen ihmisiä. Terapeuttini tyytyi kylän hankkimisen sijaan vetämään mustalla tussilla yli kalenteristani menoja ja toteamaan, että kirjoittaa minulle vaikka lausunnon hidastamisen tarpeesta. "Joko nyt hidastat, tai päädyt vielä sairaalaan". Katsoin kauhuissani vieressä ja voi miten pelkäsinkään kertoa asiasta harjoittelupaikassani, vaikka tiedän että siellä ymmärretään. 

Joonakin totesi, että olen ollut ihan zombi viime viikkoina. En rehellisesti ole huomannut sitä itsestäni - tai halunnut huomata. En halua myöntää, että minulla on vähemmän voimia kuin muilla. Että en pysty suoriutumaan kaikesta hyvin kun lautaselle tunkee sen seitsemää eri asiaa. "Johan tätä masennusta on kestänyt jo kaksi vuotta", sitä ajattelee. Eikö voisi parantua jo?

Mitä keinoja teillä on rentoutumiseen rankkoina aikoina?

-Minka

10 asiaa joita rakastan Joonassa

Tänään on Joonan syntymäpäivä. Minua harmittaa aivan suunnattomasti etten ole siellä ja voi halata tai suukottaa sankaria. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on siellä niin ihania ihmisiä ja uusia ystäviä, joiden kanssa juhlia. En kuitenkaan halua vain sivuuttaa syntymäpäivää, joten tein listan (hyvin lyhyen ja tiivistetyn) asioista, joita rakastan miehessäni.

1. Joona pitää minusta aina huolta. Hän varmistaa joka aamu ja ilta, että otan lääkkeeni. Hän hieroo jalkojani, kun olen ollut pitkään töissä. Hän vahtii, etten aja itseäni piippuun. Kun nukahdan sohvalle, hän peittelee minut ja silittää poskeani rakastavasti. 

2. Arkipäivän hemmottelu. On monia pieniä asioita joilla Joona hemmottele minua päivittäin. Hän esimerkiksi jaksaa rapsuttaa minua ikuisuuden. Ja väittää jopa pitävänsä siitä! Hän kokkaa, aina, toisaalta ehkä senkin vuoksi että olen ihan käsi keittiössä, mutta... Hän antaa minun päättää, mitä katsotaan telkasta. Jos hän pääsee ennen minua, hän tulee minua työpaikalleni vastaan ihan vain jotta voisimme kulkea samaa matkaa kotiin. Asioita on monia muitakin, mutta nuo nyt tulivat esimerkkinä mieleen. 

3. Joona saa minut aina nauramaan. Jos joltain muulta kysyttäisiin, meillä on todella tyhmät jutut useimmiten. Ne kuitenkin naurattavat molempia, joten mikäs sen parempaa? Saatamme esimerkiksi leikkiä karatea, tai painia. Äänitehosteiden kanssa luonnollisesti!

4. Joonakin pyytää anteeksi. Jos meillä on riita, oli se kenen "syy" tahansa, molemmat pyytävät anteeksi, eikä vihaisena mennä nukkumaan. Tiedän, se kuullostaa mitättömältä, mutta olen tottunut miehiin, jotka syyllistävät ja pitävät kaikkea minun vikanani. Kukaan muu ei ole koskaan pyytänyt anteeksi sitä, että riideltiin. Ja rakastan sitä tapaa.

5. Kärsivällisyys. En tiedä mistä hän sen ammentaa, mutta Joonalla tuntuu olevan loputon määrä kärsivällisyyttä ainakin minua kohtaan. Hän ei ole koskaan hermostunut vaikka olen saanut minkä kohtauksen ja kun esimerkiksi haastan riitaa, ei hän lähde siihen mukaan. Masennukseni kanssa eläminen vaatii ihmiseltä ihan hirveästi, ja silti hän on tuossa. Hän jaksaa olla kärsivällinen, vaikka peruisin kaikki menot viime hetkellä. Ei koskaan suutu. Ymmärtää, että kun perun, en tee sitä kevein perustein. Taustalla on aina ahdistus, joka jättää kaiken muun alleen. Ja joskus Joona on ainut joka ymmärtää.

6. Joona kannustaa minua kaikessa. Vaikka haaveilisin kuinka vaikeista ja yskomattomista asioista, hän aina muistuttaa, että pystyn mihin vain. Silloin kun en jaksa itse uskoa itseeni, Joona uskoo. Esimerkiksi vaikka olen hakenut jo lukemattomia kertoja yliopistoon, uskoo Joona edelleen että pääsen sinne vielä. 

7. Voin puhua Joonalle mistä vain. Ihan mistä vain. Helpoista ja vaikeista asioista, hyvistä ja huonoista asioista. Joona oli ensimmäinen kenelle myönsin sairastaneeni syömishäiriötä ja hän tietää kaiken vanhoista parisuhteistani. Niissä on ollut asioita, joita ei ehkä haluaisi kuulla, mutta jotka pitää tietää sillä haavat vaikuttavat parisuhteeseemme. Joonalle on vain helppo puhua, asiasta kuin asiasta. Ja se on tärkeää.

8. Joona on samanlainen kirjahullu kuin minäkin. Molemmat rakastavat lukemista ja kirjoja menee laidasta laitaan. Se helpottaa toki myös lahjojen ostoa, kun korja on aina varma valinta, hah! Kirjamessut ovat myös meidän juttumme ja siellä menee yleensä koko päivä ja rahaa enemmän kuin olisi edes varaa. Harmittaa, että tänä vuonna en päässyt Joonan kanssa kirjamessuille. Ensi vuonna sitten.

9. Joona soittaa kitaraa. Harmittaa, ettei hän soita sitä enempää, sillä hän on siinä oikeasti hyvä (vaikkei sitä uskokaan). En tiedä mikä siinä on, mutta mies ja kitara on upea yhdistelmä. Muistan kerran kun olimme Joonan perheen mökillä, istuimme laiturilla auringonlaskun aikaan ja Joona soitti kitaraa. Silloin sieluni lepäsi ja rakastuin aina vain kovempaa.

10. Joona tuntee minut ja minä tunnen hänet. Joona tietää milloin pitää antaa minun olla ja milloin vähän töniä. Milloin kiukuttelen ja ärisen väsymystäni ja milloin olen oikeasti vihainen. Hän välillä tuntee minut paremmin kuin minä itse, vaikka loppujen lopuksi olemme tunteneet vähän aikaa. Olemme siis olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta. Toisaalta minusta tuntuu että Joonalla on ollut alusta asti jokin käsittämätön kuudes aisti kanssani. Jo alusta asti hän on tiennyt mitä tehdä ja milloin. Ihmeellinen mies.

Siinäpä tiivistetty lista asioista, joita rakastan miehessäni. Listahan on loputon, mutta koska kukaan ei jaksaisi lukea loputonta tekstiä, on ehkä parempi jättää se tähän.

Hyvää syntymäpäivää vielä rakas ja toivottavasti nautit syntymäpäivästäsi täysin rinnoin. Rakastan sinua.

-Minka