Kun huono päivä iskee

Tänään on ollut kamala päivä. En ole saanut mitään aikaiseksi. Vessassa käyntikin on ollut liian voimia vievää, saatikka ihmisten viesteihin vastaaminen. Pakkohan ihmisen on käydä vessassa, en nyt tässä tarkoita että olisin laskenut alleni, vaan että keräsin voimia vessaan päästäkseni kauan. Ja läheisille on pakko vastata, koska muuten he soittelevat äidilleni ja kysyvät olenko vielä elossa, enkä halua huolestuttaa ketään. 

Tälläiset päivät ovat pahimpia. Kun yhtäkkiä on vain tajuttoman surullinen ja apaattinen, eikä tiedä mistä se johtuu. Kun ei ole tietoista syytä pahalle ololle, jonka voisi ratkaista jotenkin, kasvattaa se pahaa oloa entisestään. Sitä tuntee olevansa loukussa ja alkaa panikoimaan, että loppuuko se apaattisuuskohtaus ollenkaan.

Rankimpia nämä päivät ovat silloin, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Kun pitäisi lukea pääsykokeisiin tai on sopinut menoa. Harva ihminen ymmärtää, jos sanoo että "tänään en jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä", joten helposti päätyy lähtemään silti ja olemaan henkisesti ihan muualla koko ajan. Tänäänkin lupasin tehdä Deltalle iltapalaa (tai no lupasin ja lupasin, teen sitä aina kun hän on myöhään töissä), mutta nyt en ole jaksanut edes kääntää kylkeä sängyssä moneen tuntiin. Toivon saavani enemmän voimia tunnin sisällä... 

Olen sairastanut anoreksiaa, joten näinä päivinä minulle on helppoa vain jättää syömättä eikä vatsani edes huomaa asiaa. Vatsa saattaa alkaa kurnia vasta joskus puolen yön aikaan ja tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Sitten ei enää viitsi syödä, kun saa vain painajaisia.

Onneksi tälläiset päivät ovat vähentyneet huomattavasti lääkityksen alettua. Ehkä tämä tästä vielä joskus?

-Epsilon

All you need is love...

... tai no, ainakin se helpottaa vaikeina hetkinä.

Delta on yksi parhaista asioista elämässäni. Hän on se syy, miksi en ole vajonnut pohjalle asti (tarkoittaen nyt sitä, etten ole miettinyt itsemurhaa toteuttamisaikeena), vaan olen hakenut apua ja tehnyt PALJON töitä oman parantumiseni eteen. 

Tiedän miten vaikeaa on katsoa, kun oma rakas makaa sängyssä pitkään tuijottaen seinää tai kun suunnitelmat peruuntuvat usein, kun rakasta ahdistaa. Minusta tuntuukin, että Deltan kärsivällisyys minua kohtaan on loputon. En ymmärrä mistä hän sen ammentaa, mutta Luojan kiitos ammentaa jostain. 

Olemme kulkeneet Deltan kanssa jo (minun mittapuullani) pitkän matkan yhdessä - kohta kaksi vuotta. Kaikenlaista on koettu ja nähty, moniin karikkoihin törmätty ja kaikesta selvitty. Masennukseni selvittyä olin aivan varma, että hän pitää minua maailman suurimpana luuserina ja jättää minut. Ettei hän kestäisi katsoa pahaa oloani vaan lähtisi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. 

Deltalla on uskomaton kyky saada minut pois sieltä masennuksen verhon takaa. Se ei välttämättä käy huonona päivänä hetkessä, vaan vaatii pitkää maanittelua, mutta aina hän siinä jotenkin onnistuu. Aina hän saa minulta edes pienen hymyn tai puoliksi aidon naurahduksen. Ja ne voivat hyvinkin pelastaa koko päiväni.

Delta on myös iso osa turvaverkkoani. Tiedän, että kun ahdistaa, hän on aina läsnä. Voin juosta aina hänen luokseen jos tuntuu liian vaikelta. Hänelle voin puhua kaikesta, iloista, suruista, pahasta olosta, Jumalasta... Mistä vain. Elämässäni ei ole montaa sellaista ihmistä, joten olen onnellinen Deltasta.

Vaikka koskaa ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, uskon tämän olevan tässä - olen löytänyt itselleni toisen puoliskon (niin klisheeltä kun se kuullostaakin). Enkä voisi olla asiasta onnellisempi.

-Epsilon

Matka Jumalan luo

Jos joku olisi sanonut minulle viisi vuotta sitten, että käyn aikuisrippukoulun ja luen teologian pääsykokeisiin päästäkseni joskus papiksi, olisin nauranut hänelle päin naamaa. 

Viidessä vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. 2008-2012 (vuodenvaihteeseen asti) oli pelkkää elämän potkimista päähän. Olin täysin mustelmilla ja hajalla - yksikään osa minusta ei ollut säästynyt iskuilta. Vähiten sydämeni. Olin ollut henkisesti ja fyysisesti vahingollisissa suhteissa, mutta jääräpäänä jatkanut aina uudestaan tulta päin. Uskottelin itselleni aina, ettei uudessa poikaystävässäni voi olla mitään vikaa ja että heitä pitää vain oppia käsittelemään. No, eihän se tietysti noin mennyt.

2012 maaliskuun lopussa istuin meren rannalla ja rukoilin. Rukoilin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Rukoilin apua. "Jumala, en jaksa enää, auta". Tuosta kahden kuukauden kuluttua tapasin Deltan. Delta oli niin täydellinen, että olin epäluuloinen pitkän aikaa, voiko tuollaista muka ollakaan. Delta kesti kaikki epävarmuuden hetkeni ja rakasti minua vain entistä kovemmin. Kun en millään saanut työnnettyä häntä pois elämästäni, aloin uskoa, että hän on minun suolejusenkelini. Hän on se, jota Jumala varasi minulle kunnes olisin valmis. Hän oli se "syy" miksi kävin kaiken sen paskan läpi.

Deltan kautta löysin uudelleen uskoni Jumalaan - mikä on hassua, sillä hän ei itse usko ollenkaan. Sen uskon kautta löysin myös vihdoin asian, joka sytyttää minut ja jota tiedän haluavani tehdä. Löysin viimein koulutusalan jolle haluan ja mihin kuulun - teologinen.

On se uskomatonta, miten sitä lopulta päätyy kohtalonsa luokse. Vaikka matka sisältäisi monta mutkaa ja tienristeystä, sitä aina päätyy sinne minne kuuluukin. Masennuksenikin on vain elämäni sivupolku, joka minun kuuluu kulkea kasvaakseni sellaiseksi ihmiseksi joksi Jumala minut on suunnitellut. Vaikken missään määrin nauti tästä sivupolusta, niin luotan siihen, että Jumala on valinnut juuri minulle tälläisen elämän polun, koska olen tarpeeksi vahva kulkeakseni sen loppuun asti. Ja onneksi olen niin jääräpää, että haluan nähdä tämän elämän kaikki mutkat ja sivupolut - ja selvitä niistä. 

- Epsilon

Masennuksen ylittämisiä

Lauantaina koin jotain, mitä en ollut pitkään aikaan tuntenut - kipinän tulisesta luonteestani. Delta tätä ei ihan arvostanut, kun skitsahdin melkein turhasta, mutta minulla oli sen tulistumisen jälkeen voitonriemuinen olo - alan vihdoin nähdä pilkahduksia todellisesta luonteestani, itsestäni, masennuksen alta! 

Myös maanantai sujui yllättävän hyvissä merkeissä! Tunsin pienen ilon pulpahduksen rinnassani, kun kävelin aurinkoista tietä pitkin töihin. Yleensä keväisin olen kuin pieni elohopea kun aurinko alkaa taas lämmittää ja tuo pieni ilon tunne valoi minuun lisää uskoa parantumisestani. 

Olin myöskin nukkunut ehkä kolme tuntia, mutta minua ei kumma kyllä väsyttänyt yhtään. Kuuntelin koko päivän hyvää ja energistä musiikkia, ja pelleilin ja juorusin yhden työkaverini kanssa melkein koko päivän. Viskoimme toisiamme klemmareilla, mikä oli todella kypsää, mutta eikö aikuisuus ole juuri sitä, että uskaltaa välillä olla lapsi (ainakin silloin kun esimies ei ole paikalla)? 

Kaiken kaikkiaan maanantai oli täydellinen, sain jopa luettua eikä ahdistus vaivannut - kunnes tuli aika pakata. En mene sen kauemmaksi kuin Deltalle, mutta pakkaaminen on alkanut ahdistaa minua ihan älyttömästi. Vihaan tavaroiden raahaamista edes takaisin, olisi paljon vähemmän stressaavaa asua yhdessä osoitteessa. No mutta, hyvää kannattaa odottaa, vai miten se menikään. 

Eilen päätin myös yrittää voittaa masennukseni ainakin yhdessä asiassa: laihduttamisessa. Minulla on noin 10kg ylipainoa, joka ahdistaa ja pahentaa masennustani. Päätinpä siis aloittaa firfarmin superdietin! Dietti kestää kuusi viikkoa ja sisältää ruokavalion ja treeniohjelman. Olen yleensä huono pysymään tälläisissä mukana, mutta koska kärsivällisyyteni on muutenkin parantunut, niin miksei se pätisi tässäkin suhteessa?

Ensivaikutelma dietistä on hyvä. Se pistää töihin ja muuttaa ruokavaliota, muttei liian radikaalisti. Joskus kokeilin Dukan diettiä, mutta epilepsiani ei pitänyt siitä että elin pelkällä proteiinilla. Fitfarmin dietissä saa syödä hiilihydraattejakin, joten se sopii minulle varmasti paremmin. Myöskään annoskoot eivät ole mitään liian pieniä - eilen jopa tuntui että sain syödä liikaa!

Tänään tuli sitten se "odotettu" huono päivä. Aamulla ensimmäisenä nukuin pommiin, jonka jälkeen tutkin silmääni ainakin 10minuuttia varmana siitä, että vähintään sokeudun. Masennukseenhan kuuluu kropan pakonomainen vahtiminen - pienetkin muutokset ovat masentuneen mielestä merkki jostain kauheasta. Minulla oli siis silmätulehdus viime viikolla ja unohdin silmätippani neljän päivän käytön jälkeen Deltalle, eli jouduin olemaan vuorokauden ilman. Nyt olen aivan varma, että tauti pahenee eikä lähde ikinä pois - vaikkei minulla ole enää edes mitään silmätulehduksen oireita välillä kutisevan silmän ja satunnaisen roskan tunteen lisäksi (eli silmä ei enää turpoa tai rähmi, niin kuin käydessäni lääkärissä). 

Kropan pakonomainen vahtiminen on minulle todella uuvuttavaa. Se syö ison osan energiastani ja aiheuttaa järjettömiä ahdistuskohtauksia. En edes osaa sanoa kuinka monta kertaa olen soittanut äidilleni itku kurkussa ollessani aivan varma että minulla on jokin kauhea tauti. Terapian ansiosta olen oppinut hiukan rauhoittelemaan itse itseäni, mutta huonoina päivinä siinä ei onnistu kukaan muu kuin äiti (terveyteeni liittyvissä asioissa siis). Onneksi äidit ovat olemassa!

Miten teidän viikkonne on lähtenyt käyntiin?

- Epsilon

Pienet asiat

On uskomatonta, miten pienellä asialla voi olla niin suuri vaikutus, että sitä ahdistuu ja lamaantuu koko illaksi sänkyyn, piiloon maailmalta. Esimerkkinä eilinen. Olen Criminal Minds sarjan suuri fani, se on oikeastaan ainut sarja joka on PAKKO nähdä aina kun se tulee - vaikka kyseessä olisi uusinnat jotka olen nähnyt jo sata kertaa. Olin siis sekaisin ilosta, kun sarjan uudet jaksot alkoivat muutama viikko takaperin. Nyt kuitenkin, eilen, huomasin, että nelonen oli PERUUTTANUT KOKO SARJAN vain kuuden jakson jälkeen!! Onko tuo edes laillista!! Vedin siinä sitten todella aikuismaisesti itkupotkuraivarit ja heittäydyin sänkyyn ahdistumaan. Jälkeen päin mietin, että miten herkäksi masennus oikeasti tekeekään. Normaalisti tuo olisi toki harmittanut, mutten olisi kyllä itkupotkuraivareita sen takia vetänyt... 

Herkkyys on toisaalta hyväkin asia. Terapiassa minua neuvottiin pohtimaan, mitkä pienet asiat tekevät minut iloiseksi. Tein listan ja nyt pyrin tekemään vähintään yhtä asiaa joka päivä - vaikka pääsykoelukeminen viekin suurimman osan päivistäni. 

Mikä tekee teidät iloiseksi?

- Epsilon

Voihan... Pastelli

Tämä viikko on ollut täyttä tuskaa!! Olen ollut ahdistuneenpi kuin aikoihin. Eilen en saanut luettua ollenkaan, olin vain liian uupunut (henkisesti) siihen. No, ajattelin että luen sitten tänään. Innokkaasti alotinkin, mutta sitten luomet alkoivat tuntua raskailta - loistavaa, nyt minua sitten väsyttää. Olen siis ollut "uneton Helsingissä" viimeset puoli vuotta, eli univelkaa on kertynyt seuraavaksi vuodeksi. Viime yönä valvoin tosin "vapaaehtoisesti", kun Myy tarvitsi minua.

Tänään taas päädyin lääkäriin. En ole koskaan tuntenut oloani yhtä eksyneeksi, kuin istuessani tyhjällä käytävällä ja katsoessani lääkäreiden lähtevän kotiin päin - ja minä vielä odottelin pääseväni omalleni. Ilmestyihän tuo lopulta ja sain silmätulehduksen diagnoosin. En edes muista milloin minulla viimeksi oli silmätulehdus...

Tuo maailman pienin vaiva kuitenkin teki minulle taas sen, mitä pelkään päivittäin - roikun taas reunalla. En jaksaisi mitään ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Tahtoisin vain käpertyä peiton alle ja nukkua tämän pahan olon pois. Haukun itseäni jatkuvasti. "Oot luuseri". "Sä et ikinä pääse kouluun". "Kaikki jättää sut". "Sä et tuu koskaan onnistumaan missään elämässäs". Ja niin edelleen. Haluaisin vain, että joku sanoisi "on ihan ok käpertä peiton alle nukkumaan. Ettei jaksa joka päivä lukea". Sitten voisin lopettaa itseni ruoskimisen. Edes hetkeksi.

Toivottavasti teidän viikko on alkanut paremmissa merkeissä.

- Epsilon

Viikonloppu ja huomioita blogistani

Ensimmäisenä muistutan ja kehotan kaikkia äänestämään blogini pääsivulla siitä, kuinka monta kertaa tahtoisi viikossa minun julkaisevan uuden tekstin! Tämä on teidän, lukijoideni, hetki vaikuttaa! Kysely ei näy blogini puhelinversiossa, joten siksi mainitsen siitä täällä - avatkaa siis läppärinne hetkeksi (tai käyttäkää blogini täysversiota puhelimessanne) ja käyttäkää vaikutusvaltaanne, hiphei!

Blogini pääsivulla (tietokoneversiossa siis) on myös käteviä nappeja joiden avulla voi alkaa seuraamaan blogiani. Blogiani voi seurata sähköpostilla, bloggerissa tai bloglovin'issa. Eli jos haluat saada salamana tiedon kun julkaisen uutta materiaalia, valitse itsellesi sopivin tapa ja seuraa blogiani!

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä mainitsen blogini pääsivulta mahdollisuuden kommentoida privaatisti blogiani. Kyseisellä "lomakkeella" voi myös ehdottaa kirjoitusaiheita tai vaikka toivoa jotain uutta mahdollista seuraamistapaa, jos mikään edellämainituista kolmesta ei ole sinulle sopiva! Sinne siis risut ja ruusut sekä mahdolliset kirjoitusehdotukset - eli siis kaikki mikä mieleen juolahtaa! Otan mielelläni kommentteja mistä vain.

Sitten viikonlopun kuulumisiin: olin lauantaina ensimmäistä kertaa aikoihin anoppilassa! Ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi, keskustelu virtasi ja nauru raikui. Oli todella mukava päivä. Katsoimme leffan ja seurustelimme muuten vain. Täydellinen päivä. Tai no, olisi ollut, jossen olisi ollut niin ahdistunut vähän väliä. Oli vaikea hengittää ja halusin juosta ulos koko talosta välillä, mutta oli pakko vain hymyillä reippaasti. Se on jännää, miten masentuneena sitä oppii sellaisen tekohymyn, joka pysyy päällä vaikka oikeasti olisikin täysin päinvastainen fiilis. Se ei pysy koko päivää, esitys alkaa pakostakin rakoilla jossain kohtaa, mutta se auttaa pahimmassa hädässä, kunnes pääsee nurkan taakse itkemään. Onneksi Delta oli lähes koko ajan vieressä pitämässä kädestä - se helpotti pahimmissa kohdissa.

Muuten viikonloppuna ei sitten tapahtunutkaan mitään ihmeellistä. Perjantaina olin katsomassa kakkospoikaystävääni, eli veljenpoikaani ja pikku emäntää, eli veljentyttöäni, kun lapset tulivat mummolaan siksi aikaa kun vanhemmat (eli siis veljeni ja hänen avovaimonsa) viettivät laatuaikaa. Ovat ne lapset vaan sellaisia rakkauspakkauksia, en edes muista milloin olisin viimeksi nauranut niin kippurassa, kun pieneltä pojalta kysyttiin "rakastatko mummoa?" johon pieni poika toteaa "en rakasta, mä oon Vili!" tai kun pieni emäntä nipistää minua vatsasta ja irvistää ilkeästi samalla. Rakkautta on olla täti.

Tänään vain löhöilimme Deltan kanssa koko päivän, minä lueskelin pääsykoekirjaani ja Delta pelasi pleikalla - ja välillä ryöstin ohjaimen ja pelasin omia pelejäni. Täydellinen sunnuntai siis!

- Epsilon

Tädin pienet rakkauspakkaukset

Tädin rooli on ehkä maailman paras rooli minulle - varsinkin kun olen kaksinkertainen täti! Veljeni 1- ja 3-vuotiaat lapset ovat parasta piristystä minulle kaikkina päivinä, vaikkei henkinen sietokykyni handlaakaan tällä hetkellä pieniä rakkaupakkauksiani jos heillä on känkkäränkkä kylässä tai riehumisvaihe päällä. Ne rauhalliset hetket tekevät kuitenkin sieluni todella onnelliseksi. Hetket, kun saa katsoa peiton alla Niko Lentäjän Poikaa pieni poika kainalossa tai kun saa kuunnella pienen kolmevuotiaan pojan mielikuvituksen tuottamia tarinoita tai kun saa pieneltä yksivuotiaalta emännältä märän pusun. Niinä hetkinä on hetken aikaa hyvä olla ja helppo hengittää. Mikään ei voi olla huonosti. Nuo pienet rakkauspakkaukset vain asuvat liian kaukana, enkä näe heitä läheskään niin paljoa kuin haluaisin. Ja kohta he muuttavat vielä kauemmaksi, mutta silloin onneksi parempien kulkuyhteyksien varrelle, niin voin mennä milloin vain kyläilemään eikä tarvitse aina sopia vain aikoja jotka sopivat isälleni (minulla kun ei ole ajokorttia saatikka autoa).

Pieni neiti haluaa olla kuin veljensä - käydä potalla ja pukea ihan itse!

Tuon pienen pojan hymy saa tämän tädin hymyilemään huonoinakin päivinä

Olen aina halunnut olla se "cool"-täti, jonka luokse voi tulla yökyläilemään, mässätä, katsoa hyvä elokuva ja valvoa pitkään jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Jolle voi uskoutua kaikesta ja jonka luokse voi tulla evakkoon, kun omat vanhemmat ärsyttävät. Vielä ei osaa sanoa kuinka käy kun lapset ovat vasta niin pieniä, mutta tuo pieni poika ainakin tuntuu pitävän minua parhaana ystävänään - vaikka onkin oikeasti ihan äidin poika.

Yllätyn jatkuvasti siitä miten huomaavaisia ja älykkäitä jo pienetkin lapset ovat. Kun viimeksi olin veljeni luona ja sain todella pahan ahdistuskohtauksen kun vain itkin hysteerisenä ja koin olevani pahinta pohjasakkaa, tuli tuo pieni poika luokseni ja sanoi tomerasti "Ei täti! Täti ei itke!" ja tökkäsi minua peukaloilla silmiin. Nauratti. Pojan tavoite oli siis pyyhkiä kyyneliäni, muttei pikkuisilla sormillaan ihan onnistunut siinä. 

Elämäni olisi paljon rankempaa ilman noita kahta rakkauspakkausta - onneksi he siis ovat olemassa. 

- Epsilon

PS. Bloggerin sekoilun vuoksi tämä teksti puuttuu sivuiltani. Pahoittelut minun ja bloggerin puolesta!

Kivut masennuksessa

Masennuksessa esiintyy melkein aina myös jotain selittämättömiä kipuja. Itselläni näitä kipuja kesti puoli vuotta - puoli vuotta särkylääkkeiden napsimista koska alavatsaan sattui kuin olisi kuukautiset, mutta ei sitten kuitenkaan. Mitä huonompi ja stressaavampi viikko, sitä enemmän minuun sattui. Se rajoitti elämääni todella paljon. Usein en voinut lähteä kotoa sen vuoksi. Se vaikutti ihmissuhteisiini ja elämänlaatuuni. Elämäni kamalimmat kuusi kuukautta ikinä.

Ravasin lääkärissä vähintään kerran kuussa, eikä mitään vikaa löydetty. Kävin pari kertaa myös sairaalassa itkemässä, että tehkää nyt tälle jotain, en kestä enää. Loppuvaiheessa, kun tilanne alkoi selviämään, minulle annettiin ensin ärtyneen suolen diagnoosi. Siitä alkoi jatkuva vatsan toiminnan pakon omainen seuraaminen. Sain myös kuitulisää, joka vain pahensi oloani ja kipuani. Päädyin taas itkemään lääkärin vastaanotolle.

Seuraava lääkäri olikin täysi törkimys. Ensin hän "ehdotti" että poikaystäväni on väkivaltainen minua kohtaa, jonka vuoksi minulla on alavatsakipuja. Järkytyin. Olen ollut väkivaltaisessa suhteessa (henkisesti ja fyysisesti) ja nyt minulla on maailman kiltein poikaystävä. Miten hän kehtasikin ehdottaa tuollaista? Kun totesin, että ehdotus oli täysin absurdi, käänsi hän asian niin päin, että pelkään menettäväni poikaystäväni ja kerjään häneltä huomiota kivuilla. Järkytyin vielä enemmän. Totesin, että kivut rajoittavat elämääni niin paljon myös parisuhteessani, että ehdotus oli täysin epälooginen. Lopulta hän määräsi minut psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Ensin ajattelin, että kuka tuo lääkäri kuvittelee olevansa. Miten hän kehtaa edes ehdottaa, että "päässäni voisi olla jotain vikaa". Varasin kuitenkin ajan hoitajalle ja pääsinkin vastaanotolle varsin pian.

Ensimmäisellä tapaamisella hoitaja teki minulle testejä ja keskusteli kanssani. Lopuksi hän tuli siihen tulokseen, että minun on lähdettävä heti Auroran psykiatrisen päivystykseen. Kieltäydyin. En halunnut viettää jouluani laitoksessa. Sovimme siis, että näemme seuraavaba maanantaina, aaton aattona uudelleen. Pelkäsin koko viikonlopun joutuvani laitokseen jouluksi.

Maanantai saapui ja sain viimein apua. Ystävällinen italialainen lääkäri keskusteli kanssani tunnin ja konsultoi Auroran päivystävää lääkäriä. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, masennuslääkkeet ja lisää aikoja psykiatriselle sairaanhoitajalle, sillä siellä kaupunki hoitaa kaikki ne, joilla ei ole itsemurhariskiä. 

Kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa mielialaani, alkoivat myös kivuliaat päivät vähentyä. Ensin oli yksi kivuton päivä viikossa, sitten muutama. Lopulta oli vain yksi kivulias päivä viikossa. Olo oli paljon parempi. Lopulta sain jopa kuukautiseni takaisin, eli kivuliaita päiviä oli vain muutama kuukaudessa, ja nekin vain koska olen sattunut syntymään naiseksi.

Näin paranemiseni saattoi viimein alkaa.

- Epsilon

PS. Anteeksi bloggerin ja minun sekoilustani!!

Kuumeiset terveiset

Huonot päivät ovat todella uuvuttavia. Huonona päivänä mikään ei tunnu hyvältä, kaikki ahdistaa ja kaikkialle sattuu. Eilen oli taas yksi sellainen päivä.

En olisi millään tahtonut nousta sängystä aamulla. Ei sen takia että olisin ollut poikkeuksellisen väsynyt, vaan sen takia, että ajatus lähteä ovesta ulos ihmisten ilmoille ahdisti. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa, joten pitkän henkisen kamppailun jälkeen sain kun sainkin itseni ylös sängystä. Lähdin muotoiluttamaan kulmiani ja vielä salongin edessäkin pohdin, että pitäisikö kääntyä ympäri ja palata sängyn pohjalle. Minun piti kuitenkin myös lähteä metsästämään pääsykoekirjaani, joten samallapa tuo kaksi ahdistusta menee.

Kun kulmakarvani oltiin saatu ojennukseen (mikä onkin vaikea tehtävä, kun ne ovat niin kiharat ja jääräpäiset...), suuntasin kohti keskustaa. Metsästin pääsykoekirjaani jokaisesta kirjakaupasta jonka vain keksin, mutten löytänyt sitä mistään. Ahdisti vielä enemmän. Olin olettanut saavani sen heti sinä päivänä kun kirja julkaistaan ja koska muutokset ovat tällä hetkellä täysin mahdoton ajatus (oli sitten kyse päivän ruoan tai suunnitelmien muuttamisesta), menin täysin lukkoon. En koko päivänä keksinyt mitään fiksua tekemistä, makasin vain sängyssä peiton alla. En edes saanut aikaiseksi mennä suihkuun - sekin vaati liikaa energiaa.

Ajattelen kuitenkin niin, ettei minun tarvitse tällä hetkellä vaatia itseltäni liikaa. Jos saan edes kerran päivässä itseni pakotettua tekemään jotain muuta kuin makaamaan sängyssä, olen tyytyväinen.

Tämä päivä taas meni kuumeisena sängyssä. Vaikka en valita, tämähän on se houkuttelevin vaihtoehto joka päivä - sängyssä makaaminen.

- Epsilon

PS. Tässä tämä toinen puuttuva tekstini, pahoittelen bloggerin sekoilua!

Viikonlopun hurmosta

Eilinen (eli tämän viikon lauantai) oli rehellisesti sanottuna sekä ahdistavin että upein päivä aikoihin! Olimme Myyn ja toisen ystäväni kanssa katsomassa 30 Seconds to Marssia Hartwall-areenalla. Koska masennuksen takia olen todella kontrollifriikki (olen sitä muutenkin, mutta nykyään potenssiin sata) ja ahdistun kaikista uusista asioista (etenkin jos siihen liittyy väentungosta), olin koko lauantai-aamun todella ahdistunut. Tai no, heräsin vasta kahdeltatoista, mutta aamu sekin on - ainakin minulle. Hyperventiloin vähän väliä ja yritin estää "en tahdo mennä, jään kotiin"-ajatuksia, sillä niistä ajatuksista tulee nopeasti myös tekoja. Stressikipuni myös kiusasivat minua todella paljon - vatsaan koski ja se lisäsi ahdistustani. Monina päivinä pystyn pelkästään ajatuksen voimalla lopettamaan kipuilut ("muhun ei satu"-ajatuksilla), mutta eilen olin siihen liian heikko ja sorruin särkylääkkeisiin. Olen kuitenkin saanut lääkäriltäkin tähän hyväksynnän - kun on kipukierteessä, pitää vain ottaa särkylääkkeitä jotta se ei pahene. 

Kotoa lähtiessä ja kavereita odotellessa olin vielä ahdistunut ja hädissäni, että "mitäköhän tästä tulee", mutta kun pääsimme jonotuspaikalle ja saatoin keskittyä ystävieni kanssa vitsailuun, alkoi ahdistus kaikota. Nautin täysin siemauksin ystävieni seurasta, eikä väentungoskaan ahdistanut niin kuin normaalisti. 

Lämppäri soitti todella lyhyen aikaa keikalla, mistä emme kyllä valittaneet, vaikka saimmekin sitten odottaa 30 Seconds to Marssia yli tunnin verran. Olimme ystävieni kanssa yhtä mieltä siitä, että lämppäriksi "bändi" soitti liian rauhallista musikkkia. Bändi oli The Hearing ja se oli yhden ihmisen bändi. Tyttö teki kaiken musiikin itse miksauspöydällä ja lauloi myös. 

Itse 30 Seconds to Mars oli kuitenkin UPEA, kaiken odotuksen arvoinen, ehdottomasti!! Keikka oli todella energinen ja riehakas, niinkuin kuuluukin! Itselläni oli tavoitteena huutaa ja laulaa ääni käheäksi ja tavoite tuli saavutettua kun Delta nauroi minun äänelleni aamulla, hah! Elämäni ensimmäiseksi "oikeaksi" keikaksi tuo oli ehdottomasti UPEA kokemus (olen siis ollut kyllä kaksilla festareilla, mutta tarkoitan tässä tälläistä "lämppäri+pääesiintyjä"-tyyppistä keikkaa).

- Epsilon

Kärsivällisyydestä

Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveeni. Olen aina ollut niitä ihmisiä jotka haluavat kaiken heti tässä ja nyt. Kärsivällisyyteni ei ole riittänyt mihinkään pitkäaikaiseen, ei pitkäaikaisiin parisuhteisiin (kyllästyin puolessa vuodessa), ei pitkiin projekteihin kuvataiteissa tai käsitöissä tai peleissä. Delta (poikaystäväni) ja masennukseni ovat kuitenkin jonkin ihmeen kautta onnistuneet kasvattamaan kärsivällisyyttäni. Olemme olleet Deltan kanssa kohta kaksi vuotta yhdessä, mikä tuntuu pieneltä eliniältä (hyvällä tavalla). Delta on todella kärsivällinen – välillä tuntuu että hänellä riittää kärsivällisyyttä minunkin edestä, enkä tähän päiväänkään mennessä ole keksinyt mistä hän sen oikein ammentaa.

Masennukseni taas on kasvattanut kärsivällisyyttä pitkien projektien suhteen. En oikein ymmärrä mitä on tapahtunut, mutta yhtäkkiä jaksan maalata monen monta tuntia, kun ennen piti saada kaikki valmiiksi tunnissa, ehkä kahdessa. Kerran myös ostin heräteostoksena palapelin ja huomasin nauttivani siitä suunnattomasti. Palapeliä tehdessä saa keskittyä vain siihen, eli mihinkään ei satu ja mikään ei ole huonosti. Se on todella rentouttavaa. Aikaisemmin jo 500 palan palapeli sai minut hermostumaan ensi metreillä, kun nyt taas teen jo toista 1000 palan palapeliä.

Mikä on teidän ”pahenne” (tai hyveenne, kumpi se onkaan)? Mikä saa teidät rentoutumaan ja unohtamaan huolet ja murheet hetkeksi?

- Epsilon

Elämän pieniä iloja

Kun on masentunut eikä monikaan asia tuota edes hiukan mielihyvää, sitä alkaa takertua jokaiseen pieneen asiaan josta sitä huomaa saavansa. Tämän viikonlopun siis pyhitinkin vain hyvää oloa tuottaville asioille, sillä maanantaina alkaa superstressi - pääsykoelukemiset. En tiedä miten siitäkin urakasta tulen selviämään tämän olon kanssa, mutta koska se opiskelupaikan puuttuminen on yksi osatekijä masennuksessani, pitää sen eteen tehdä jotain.

Perjantaina lakkasin kynteni ja tein mudcake-muffinsseja. Olen todella pakkomielteinen painoni suhteen sairastettuani anoreksiaa yläasteella ja nykyään kun en ole mikään tikku, on se kriisi itsetuntoni kannalta. Nyt kuitenkin kun on vaikea muutenkin löytää ilon aiheita, on helppo sivuuttaa se itsetunto-ongelma ja nauttia mudcake-muffinsseista täysin rinnoin!

Lauantaina sain pitkästä aikaa nukkua pitkään ja heräsin siihen kun poikaystäväni (kutsun häntä tässä blogissa Deltaksi) rapsutteli minua. Ne aamut ovatkin parhaita, kun saa herätä rakkaan rapsutteluihin. 

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme Itikseen shoppailemaan. Vaikka masentuneen tekee mieli jäädä sängynpohjalle koko päiväksi, se oikeasti vain pahentaa pahaa oloa. Se antaa mahdollisuuden "velloa" pahassa olossa, mikä ei luonnollisesti edistä paranemista yhtään. Pakko myös myöntää, että olen sen verran materialisti, että nautin suuresti kun saan vähän tuhlata (vaikkei siihen ihan aina oliskaan varaa). Ei materia ole tärkeintä todellakaan, mutta eiköhän meistä melkein jokaisessa ole vähän materialistin vikaa - myönsi sitä tai ei.

Rentouttavan shoppailun jälkeen tulimme kotiin jännittämään talviklassikkoa! Olen vannoutunut HIFK-fani (veljeni aivopesemä) ja oli perusfiilikseni mikä tahansa, saa jääkiekko aina adrenaliinin virtaamaan - oli sitten kyse HIFKin peleistä tai maajoukkueen peleistä. Jääkiekko on upea laji ja oikeastaan ainut laji jota jaksan katsoa. Olympialaisia seurasin viikon tänä vuonna - ja sekin oli vain sen takia että olin sänkypotilaana flunssan takia.

Ja VOITTOHAN SIELTÄ TULI!! Oli kyllä upeaa saada katsoa viimeistä talviklassikkoa kotisohvalta ja saada vielä voittokin kotiin! Upean voiton jälkeen tein meille wrappeja iltapalaksi (ja no, oikeastaan päivän ainoaksi ruoaksi, koska emme olleet missään vaiheessa ehtineet syödä ja kahdeksan jälkeen illalla on vähän liian myöhä syödä kunnon ruokaa. Tai ainakin minulle se tuo painajaisia), minulle broilerilla ja Deltalle meetvurstilla. Nam! 

Maittavan iltapalan jälkeen aloin pelaamaan uutta peliäni - Heavenly Swordia. Pelin alkaessa pohdin että "kaikkea mäkin viitsin pelata", mutta pelin edetessä innostuin siitä vain enemmän ja enemmän. Delta oli huvittunut ja ehkä vähän kauhuissaankin kun huutelin kommentteja kuten "kuole!!" ja "v*tun paska stana!" ja samalla hakkasin ohjainta antaumuksella. Täytyy kuitenkin myöntää, että tuo peli tuotti yllättävän paljon mielihyvää - ja sitähän masentuneena etsiikin. Loistava päätös päivälle siis!

Sunnuntaina lahnailin enkä tehnyt mitään mainitsemisen arvoista ennenkuin illalla - kävin kuuntelemassa Raamatun Punaista Lankaa Huopalahden kirkossa. Olen vasta aloittanut rippikoulun liittyäkseni kirkkoon, joten nuo kirkkotapahtumat ovat minulle täysin uusi juttu. Ahdistustasoni oli taivaissa alussa, varsinkin kun keski-ikä siellä oli n. 65. Yksi mukava nainen kuitenkin tuli juttelemaan minulle ja teki oloni kotoisaksi. "Esitelmä" oli muutenkin valaiseva, sillä tajusin ettei kristittynä eläminen ole sitä, että noudattaa raamatun jokaista sanaa ja kieltää itseltään kaikki elämän nautinnot. Kristittynä eläminen on sitä että uskoo ja luottaa Jumalaan, muistaa rukoilla, keskustella Jumalan kanssa ja kuunnella Jumalan tahtoa ja ennen kaikkea elää onnellinen ja hyvä elämä nauttien elämästä. Se helpotti ahdistustani sen suhteen, että kristityn kuuluisi olla tietynlainen. 

Tänä viikonloppu oli siis hyvä hengitysreikä minulle. Nautin elämästä enkä antanut ahdistuksen hidastaa. Nyt annan kuitenkin itselleni luvan vetäytyä sänkyyn öllöttämään ennen urakan alkua.

- Epsilon

Elämäni mörrimöykyt

Se on ihme, miten sitä vaikeina aikoina huomaa miten kaikki klisheet pitävät oikeasti paikkansa, kuten esimerkiksi ”hädässä ystävä tunnetaan”. 

Kun sain masennusdiagnoosini, ajattelin että kaikki läheiseni hylkäävät minut siltä seisomalta kun kerron heille. Etten ole enää heidän arvoisensa vaan turha, roskiin heitettävä tavara. Toisin kuitenkin kävi. Veljeni totesi että ”perheen avulla tuut kuntoon ja autetaan jos vaan voidaan”, mikä merkitsi minulle hirveästi, sillä juuri veljeni tukea kaipasinkin. Vaikkemme ole koskaan veljeni kanssa olleet ”syvällisesti” läheisiä, on hän silti aina ollut minulle todella läheinen ja tärkeä. Veljeni on niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa voi vain olla eikä tarvitse ottaa paineita seurallisuudesta jos on huono päivä.

 

Isäni reaktio oli ensin suuttumus, sillä hänen mielestään hänen tyttäressään ei voi olla mitään vikaa. ”Se hoitaja on ite masentunut!” hän tuhahti kun istahdin autoon ja kerroin masennusepäilyistäni. Äitini kuitenkin puhui isälleni järkeä ja nykyään hän tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla ja kyselee, että jaksanhan tehdä kaiken ja enhän ota liikaa tekemistä ettei vain ala ahdistamaan liikaa. Arvostan sitä todella, sillä isäni on kohta 70-vuotias, eli sitä ”vanhaa koulukuntaa”, mikä tarkoittaa hyvin erilaista elämänkatsomusta kuin minulla. Vaikka toisaalta kun kysyin isiltä kyytiä apteekkiin hakemaan masennuslääkettäni, hän kysyi "kuinka kauan joudut vielä syömään sitä?" "Ainakin vuoden" "no eihän kukaan nyt niin kauaa ole masentunut!!" "........... Ja sitä pitää syödä ainakin puol vuotta vielä parantumisen jälkeenkin, ettei oireet palaa..." "Ahaaaa!".

 

Äitini reaktio taas tuli minulle suurimpana yllätyksenä. Äiti on aina ollut sitä mieltä, että masennus on vain höpöhöpö-juttu ja että kaikki vika on terapeuteissa, ei niissä ”masentuneissa”. Nyt kuitenkin kun hän näki miten oma tytär luhistui hänen silmiensä edessä, menetti elämänhalunsa ja toimintakykynsä, piti näkemyksiä muuttaa. Äitinihän minut sinne hoitoon kannustikin ja voin sanoa, että ilman sitä en olisi vieläkään varmaan hakenut apua, enkä voisi näin hyvin. Kaipasin kuitenkin äitini "hyväksyntää" asiaan. 

Äitini on myös sellainen ihminen, jolle soitan aina kun ahdistus menee yli oman sietokykyni, kun tuntuu että kuolen koska en tunnu saavan happea. Silloin aina äitini puhuu minulle järkeä niin kauan että rauhotun - tavallaan puhuu minut pyörryksiin. 

 

Paras ystäväni taas (kutsun häntä tässä blogissa Myyksi) on ollut koko ystävyytemme ajan todella mahtava. Hän on aina ymmärtänyt ja tukenut minua, kannustanut ja piristänyt, kuunnellut kun olen ollut sen tarpeessa. Hänen kanssa juttelen päivittäin ja kerron kaikki olot, hyvät ja huonot, eikä se asia muuttunut miksikään kun masennukseni selvisi. Olen todella kiitollinen että minulla on sellainen ystävä – muita hyviä ystäviäni vähättelemättä siis. Myy kuitenkin on niin iso osa elämääni, että välillä naureskelenkin olevani vähän kuin osa kahta parisuhdetta – poikaystäväni (kutsun häntä tässä blogissa Deltaksi) kanssa ja toinen Myyn kanssa. Samalla tavalla tunnen oloni orvoksi jos en jommankumman kanssa voi keskustella päivittäin.

 

Muutkin ystäväni ovat toki olleet todella ymmärtäväisiä. Viimein on jokin syy jolla selittää miksi perun menoja viime hetkellä tai miksi olen vaisu kun tavataan pitkästä aikaa, kun perusluonteeni on oikeasti todella puhelias ja nauravainen – eläväinen. Toivonkin saavani sen luonteeni vielä joskus takaisin. Se ei tapahdu ehkä tänään tai huomenna tai puolenvuoden päästä, mutta toivottavasti joskus. Suunta on kuitenkin koko ajan ylöspäin.  

- Epsilon

Tänään on hyvä päivä

Tänään oli helppo päivä. Aamulla oli yllättävän helppo nousta sängystä, vaikka olin taas nukkunut ihan liian vähän. Tottuukohan unettomuuteen joskus, vai saankohan "nukun missä ja milloin vain"-luonteeni vielä joskus takaisin? Jos täältä löytyy muita unettomia, otan mielelläni vastaan vinkkejä!

Huomasin myös miten helppo korkkareilla loppujen lopuksi on juosta (vaikka näytin varmasti todella hassulta, kun sipsutin menemään) ja kun näin miten mies jäi jumiin metroon kun se lähti kääntöraiteelle, minua jopa nauratti - ihan vähän. Töissä hyvä musiikki sai vähän pepunkin heilumaan, pitkästä aikaa!

Muuten töissä olo olikin sitten täyttä tuskaa. Siellähän masennukseni pahin vaihe laukesikin - romahdus jonka takia istuin vessan lattialla ja itkin hysteerisenä äidilleni puhelimessa, etten jaksa enää elää. Onneksi äiti sanoi silloin suoraan, että tarvitsen apua ja sainkin itseni pakotettua terveyskeskukseen hakemaan sitä, sitten lopulta. Kynnys siihen oli kuitenkin todella suuri, sillä epäonnistumisen tunne oli niin vahva. Koin olevani maailman heikoin ihminen, jos pyydän apua, vaikka asia on täysin päinvastoin. En vain koskaan ole osannut pyytää apua, koska olen aina ajatellut, että vahva ja itsenäinen ihminen ei tarvitse apua. Sitä paitsi, minähän se auttaja olen - voiko auttaja muka pyytää apua?

Tämän päivän fiiliksiä kuvastavat (tai tänään muuten vain koukuttivat) mm. seuraavat biisit:

Birdy - Wings

Icona Pop - I love it

Emeli Sandé - My kind of love

Avicii - Wake me up

Lily Alen - Somewhere only we know

- Epsilon

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Tästä se lähtee, tämän tytön blogitaival. Siitä tulee varmasti jännittävä ja erittäin antoisa - toivottavasti myös ehkä jollekin muullekin kuin minulle. 

Tässä blogissa on kyse Helsinkiläisestä nuoren naisen alusta, joka joutuu opettelemaan elämään uudelleen pakon edessä. Kun elämä lyö vähän liian kovaa turpaan ja masennus repii mukanaan, täytyy opetella yllättävän paljon uudelleen asioita, jotka ennen tuntuivat itsestäänselviltä ja helpoilta. Yhtäkkiä saa joinain päivinä kerätä kaiken energiansa pelkästään sängystä nousemiseen, kun taas jonain päivänä jopa naurattaa - ehkä jopa useamman kerran päivässä! 

Pyrin olemaan täysin avoin elämästäni ja tunteistani, mutta olen kuitenkin päättänyt pysyä (ainakin toistaiseksi) anonyyminä ja käyttää kirjailijanimeä Epsilon. En kuitenkaan näe sitä esteenä rehelliselle ja avoimelle blogille - if you know what I mean!

Vaikka sairastankin masennusta, eivät blogini tekstit tule olemaan jatkuvaa ruikutusta, vaan huonoja ja hyviä päiviä, negatiivisia ja positiivisia asioita - ihan niinkuin elämä itsessäänkin.

Näillä sanoilla aloitan yhteisen matkamme kohti auringonlaskua.

- Epsilon