Rakastan Joonaa. Rakastan niin, että sydämeen sattuu. Ja tiedän, että Joona rakastaa minua. Mutta, koska en rakasta itseäni, en näe miksi Joonakaan voisi minua rakastaa. Varmasti hän herää joku aamu ja tajuaa olleensa ihan idiootti rakastaessaan minua ja jättää minut. Varmasti.
Näin sydämeni loogisesti ajattelee, että paras ratkaisu on työntää toinen pois. Työntää se rakastava ihminen pois ja saada se tajuamaan, ettei minussa ole mitään rakastettavaa. Läpsiä hereille. Näin se ei tule yllätyksenä, vaan olen valmistautunut siihen. Kuitenkin, jos tuo rakkaus joskus lähtisi, olisin aivan hajalla. Enhän minä nyt oikeasti halua, että hän lähtee! Mutta kun... Mitä minussa nyt muka on? Tälläinen masentunut paska, särkynyt ruukku joka epätoivoisesti yrittää liimata itseään kasaan, mutta paloja on niin paljon että siinä menee ikuisuus.
Ja silti tuo on tuossa, kerää niitä ruukun palasia minun kanssani ja auttaa liimaamaan niitä kasaan rakkaudellaan. Ei lähde, vaikka saakin välillä haavan sormeensa, kun en halua hyväksyä apua ja rakkautta vaan revin palasiani hänen kädestään. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni Joonan ja hänen loppumattoman kärsivällisyytensä, mutta aion tehdä kaikkeni etten oikeasti työntäisi häntä pois. Olen jo puoli matkassa, kun tajuan jo itse kun haastan riitaa ja syyttelen turhasta vain koska yritän työntää Joonaa pois. En tajua sitä heti, mutta viisaampana Joona tajuaa ja antaa minun riehua kunnes itsekin tajuan.
Rakkautta on ihminen, joka ei luovuta.
-Minka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit <3