Masennuksessa tulee väkisinkin ylämäkiä ja alamäkiä. Viime päivinä minulle iski pahemman luokan alamäki. Itkin hysteerisenä, tuntui etten jaksa elää. Etten pysty tähän etäsuhteeseen enää, kun Joona on Islannissa. Ettei elämälläni ole suuntaa tai tarkoitusta. Että kaikki on turhaa. Mielessäni pyöri miljoonia vaikeita kysymyksiä. Miksi minä olen täällä? Kuka minua tarvitsee? Mitä maailma minusta haluaa? Kaipa minä tarvitsisin jonkun itseäni suuremman syyn olemassa ololleni.
En ole saanut päiviin mitään aikaiseksi. Olen vain halunnut nukkua ja unohtaa koko maailman. On tuntunut, ettei minulla ole ketään tai mitään. Että olen vain tilan tuhlausta täällä. Löin itseäni niin kovaa, että tuntui että ranteeni murtui. Ei se toki murtunut, mutta ai saatana kun sattui. Olin toivoton. Aloin kokemaan taas fyysisiäkin kipuja, jotka kuuluvat masennukseen.
Kuitenkin, sain raahattua itseni kouluun. Jossain kohtaa havahduin, että minähän nauran! Nauroin niin, että lapaluuni meni jumiin. Tunsin oloni hiukan pirteämmäksi, lopulta heitin jopa itse läppää. Ihmettelin, mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että ihmisistä. Ihmiset, ihanat ihmiset, saivat minut piristymään pelkästään sillä, että ovat olemassa. En ole aina tuntenut oloani erityisen tervetulleeksi luokallamme (johtuiko se sitten masennuksestani vai mistä, en tiedä), mutta se tuntui nyt muuttuneen. Tuntui, että minusta taidetaan vähän jopa pitää. Hymyilytti.
Mietin myös Joonaa. Minun ihanaa, upeaa, itsevarmaa, huolehtivaa ja rakastavaa miestäni. Ihmistä, joka haluaa olla minun kanssani. Ennen kuin Joona lähti, hän osti meille sormukset. Ne eivät olleet kihlasormukset, vaan lupaussormukset. Miten teiniä, hah! Se oli lupaus siitä, että hän tulee takaisin. Takaisin minun luokseni, eikä koskaan anna meidän luovuttaa, vaikka välimatka on pitkä ja olo tuntuu toivottomalta, kun aika ei tunnu millään liikkuvan eteenpäin.
Ja lopulta, ajattelin Viliä ja Elliä. Tädin pieniä rakkauspakkauksia. Hetkiä kun lapset kertovat rakastavansa minua, tai kun he haluavat pusuttaa tai halia. Kun saan heidät nauramaan sitä aitoa, sydämestä tulevaa naurua jota vain lapsi voi nauraa. Ei ole mitään tai ketään rakkaampaa, kuin nuo lapset. Antaisin vaikka henkeni, jos he sitä tarvitsisivat. Vaikka niin tekisin kaikkien rakkaideni eteen...
Masentunut ei oikeasti parane koskaan, vaan aina on mahdollisuus tömähtää pohjalle yks kaks yllättäen. Sen tiedon kanssa pitää vain oppia elämään. En voi hallita masennukseni aaltoilua, mutta voin hallita sitä, millaisia ihmisiä kerään ympärilleni. Kun kerään rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärilleni, teen lujan tukiverkoston, ei ole yhtäkään aallonpohjaa josta en voisi selvitä.
- Minka
P.S. Tässä taas uusi blogiteksti Matkailemaan-blogin puolelta.
En ole saanut päiviin mitään aikaiseksi. Olen vain halunnut nukkua ja unohtaa koko maailman. On tuntunut, ettei minulla ole ketään tai mitään. Että olen vain tilan tuhlausta täällä. Löin itseäni niin kovaa, että tuntui että ranteeni murtui. Ei se toki murtunut, mutta ai saatana kun sattui. Olin toivoton. Aloin kokemaan taas fyysisiäkin kipuja, jotka kuuluvat masennukseen.
Kuitenkin, sain raahattua itseni kouluun. Jossain kohtaa havahduin, että minähän nauran! Nauroin niin, että lapaluuni meni jumiin. Tunsin oloni hiukan pirteämmäksi, lopulta heitin jopa itse läppää. Ihmettelin, mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että ihmisistä. Ihmiset, ihanat ihmiset, saivat minut piristymään pelkästään sillä, että ovat olemassa. En ole aina tuntenut oloani erityisen tervetulleeksi luokallamme (johtuiko se sitten masennuksestani vai mistä, en tiedä), mutta se tuntui nyt muuttuneen. Tuntui, että minusta taidetaan vähän jopa pitää. Hymyilytti.
Mietin myös Joonaa. Minun ihanaa, upeaa, itsevarmaa, huolehtivaa ja rakastavaa miestäni. Ihmistä, joka haluaa olla minun kanssani. Ennen kuin Joona lähti, hän osti meille sormukset. Ne eivät olleet kihlasormukset, vaan lupaussormukset. Miten teiniä, hah! Se oli lupaus siitä, että hän tulee takaisin. Takaisin minun luokseni, eikä koskaan anna meidän luovuttaa, vaikka välimatka on pitkä ja olo tuntuu toivottomalta, kun aika ei tunnu millään liikkuvan eteenpäin.
Ja lopulta, ajattelin Viliä ja Elliä. Tädin pieniä rakkauspakkauksia. Hetkiä kun lapset kertovat rakastavansa minua, tai kun he haluavat pusuttaa tai halia. Kun saan heidät nauramaan sitä aitoa, sydämestä tulevaa naurua jota vain lapsi voi nauraa. Ei ole mitään tai ketään rakkaampaa, kuin nuo lapset. Antaisin vaikka henkeni, jos he sitä tarvitsisivat. Vaikka niin tekisin kaikkien rakkaideni eteen...
Masentunut ei oikeasti parane koskaan, vaan aina on mahdollisuus tömähtää pohjalle yks kaks yllättäen. Sen tiedon kanssa pitää vain oppia elämään. En voi hallita masennukseni aaltoilua, mutta voin hallita sitä, millaisia ihmisiä kerään ympärilleni. Kun kerään rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärilleni, teen lujan tukiverkoston, ei ole yhtäkään aallonpohjaa josta en voisi selvitä.
- Minka
P.S. Tässä taas uusi blogiteksti Matkailemaan-blogin puolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit <3