Alku(ko?) on vaikein

Tänään on kulunut tasan kaksi viikkoa siitä, kun Joona lähti maailmalle. Ensimmäinen viikko oli täyttä tuskaa. Riideltiin ihan hirveästi, pelkäsin kuollakseni että siellä on joku ihana toinen tyttö joka kaappaa unelmieni miehen minulta. Heti ensimmäisenä arkipäivänä tajusin, että olen yksin. Siis ilman sitä ihmistä, kenen kanssa jaan kaiken, joka lohduttaa iltaisin. Tajusin myös, että monet ystäväni ovat karkottuneet masennukseni aikana. Aloin miettimään, ketä voisin nähdä ja keksin vain pari ihmistä. Olin todella itkuinen ja yksinäinen. Toisaalta meni myös hetki, että totuimme Joonan kanssa siihen että, niin, emme näekkään iltaisin vaan nyt pitää alkaa viestittelemään ja skypettelemään.

Minusta tuntuu, että monet eivät osaa suhtautua masennukseen. Tai masentuneeseen. He eivät ymmärrä, että olemme edelleen ihan tavallisia ihmisiä, jotka vain ovat vähän pipejä. Sama kuin meillä olisi jalka murtunut, meidän sairautemme ei vain näy niin selkeästi ulospäin muuta kuin käytöksessä. Teinkin ohjenuoran kaikille, joilla on masentunut lähipiirissä. Nämä viisi kohtaa eivät toki päde välttämättä jokaiseen masentuneeseen, koska jokainen on erilainen, mutta näistä saa edes jotain käsitystä.

Näin olet masentuneen kanssa:

1. Ole normaali! Masentuneelle saa ja pitääkin puhua normaalisti myös omista huolista.

2. Älä jätä yksin! Masentuneelle jo se, että on vieressä tai ottaa vaikka päiväunet yhdessä, on tärkeämpää kuin mikään muu. Se voi antaa voimaa enemmän kuin arvaatkaan.

  

3. Älä yritä saada masentunutta "piristymään". Kuunnelkaa vaikka yhdessä surullista musiikkia - surullisuus kuluttaa surun pois.

4. Suhtaudu masennukseen samoin kuin murtuneeseen jalkaan. Masentuneen kapasiteetti tehdä asioita on hetkellisesti rajallinen, eikä masennus parane ennen aikojaan vaikka masentunutkin niin haluaisi, ja välillä on hyvä jos joku lohduttaa ja auttaa vaikka arjen pienissä asioissa.

5. Anna pieniä huomionosoituksia. Sano vaikka, että masentunut on tärkeä, tai että jokin hänen ideansa on hyvä. Tai halaa. Pienissä asioissa on suuri voima.

  

Jos sinusta tuntuu, että et osaa itse kertoa läheisillesi mitä haluaisit heidän tekevän, ja edes jotkin listani asioista osuvat kohdalleen, näytä heille listaa. Tai tee oma! Olen huomannut, että monet ystäväni ovat taas lähestyneet minua sen jälkeen, kun julkaisin tuon facebookissa.

Vaikka masentuneena tekisi mieli jäädä kotiin makaamaan ja joinain päivinä se on ihan ok, niin sitä pitää silti välttää. Pitää saada itsensä ulos, ihan vaikka kauppaan. Tai kahville hetkeksi. Tai kävelylle, jossei jaksa olla sosiaalinen! Pienetkin asiat riittävät ja kun huomaa saavansa iloa siitä, alkaa saamaan rohkeutta isompiin sosiaalisiin tilanteisiin. Vuosi sitten minulla ei olisi tullut mieleenkään mennä mihinkään seurakuntaan mukaan (tai tuli mieleen, muttei toteutunut) tai aloittaa mitään uutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Nyt kuitenkin tunnen peräti pientä iloista kutinaa vatsan pohjassa, kun odotan jännityksellä ja ilolla tulevaa syksyä ja uusia haasteita.

Vaikka jollain tasolla olen alkanut nauttimaan tästä yksinolosta - aivan kuten Joona nauttii Islannista ja uusista ihmisistä - on ikävä järjetön. Joskus skypettäessä sydämeen oikein sattuu. Myös nukkuminen on tuskaa. Heräilen öisin ja etsin rakastani vierestäni. Eikä hän koskaan ole siinä. Sitten otan tyynyn syleilyyni ja jatkan unia siihen asti, että herään taas. Nukun todella huonosti ja olen uskomattoman väsynyt. Onneksi kuitenkin olen nyt viikonlopun vanhemmillani, sillä lapset ovat täällä yökylässä, joten menen auttamaan heidän hoidossaan - ja toivon mukaan saan vihdoin kunnon yöunet. Vanhempieni talo on sellainen rauhan maja - jotenkin se kai johtuu siitäkin, etten ole tottunut siellä nukkumaan Joonan vieressä, joten voin nukkua rauhallisemmin.

Viikonlopun sujumisesta kerron sitten seuraavassa postauksessani.

Mitä viikonloppusuunnitelmia teillä on?