I survived Iceland

Minulla on niin paljon sanottavaa viikosta Islannissa, mutta kuitenkin sanottavaa on niin vähän. En tiedä mistä alottaisin tai mihin lopettaisin. Pääosin viikko meni nauttiessa Joonan sylistä ja suudelmista. Nauttiessa siitä, että tunsin taas sen rakkauden, jonka tiesin kyllä olevan vielä siellä, mutten tuntenut sitä pitkän välimatkan vuoksi. Joona on ihminen, joka näyttää rakkautensa kosketuksilla ja hellyydellä, ei niinkään sanoilla. Ja se on ihan okei. Aina ei tarvitse osata puhua. Jokaisella on oma tapansa osoittaa rakkautensa, eikä sen tarvitse olla sanoja. Nautiskelin siis rakkaudesta, sylistä ja suudelmista kaikkina muina päivinä paitsi torstaina. Torstaina suuntasimme Golden Circle-kiertokselle.

Golden Circle sisälsi kaikki upeat nähtävyydet, jotka Islannissa pitää vähintään nähdä kun sinne matkustaa. Islanti on toki täynnä kaikkia upeita nähtävyyksiä ja kokemuksia, Minulla ei kuitenkaan ollut kovin vahva rahatilanne, mutta halusin nähdä jotain Reykjavikin ulkopuoleltakin, joten päädyimme halvimpaan, mutta kattavimpaan vaihtoehtoon. Kierros alkoi Þingvellirin kansallispuistosta, joka on ehkä kuuluisin siitä, että sen kohdalla on Amerikan ja Euroopan mannerlaattojen erkaantumispaikka. En tiedä tarkalleen kuinka paljon mannerlaatat ovat erkaantuneet toisistaan, mutta se on paljon enemmän kuin luulin. Puisto on todella kaunis, vaikka muistuttaakin enemmän kivipuistoa kuin luonnonpuistoa...

Kansallispuiston jälkeen bussi suuntasi kohti Geysiriä ja kuumien lähteiden aluetta. Lähteet olivat ihania, mutta haisivat kamalalle! Kuumissa lähteissä -ja Islannin vesissä muutenkin- on todella paljon rikkiä, jonka vuoksi lämmin vesi haisee kananmunalle. Vihasin käydä suihkussa, kun en tuntenut oloani yhtään puhtaammaksi hajun vuoksi. 

Kuumien lähteiden loppupuolella menimme matkamuistokauppaan ja ostin sieltä aitoa laavakiveä. Tiedän, ensimmäinen ajatus on, että mitäs sillä laavakivellä tehdään. Noh, minä olen kova kynttilöiden ystävä ja tähän laavakiveen saa tuikkukynttilän palamaan. Ihana matkamuisto, täydellinen etten sanoisi! 

Kuumien lähteiden jälkeen tuli se, mitä olin odottanut kaikista eniten koko kierroksella - vesiputous! Gullfossin vesiputous, noin tarkalleen. Se on Euroopan toisiksi voimakkain vesiputous, upea näky! En ole koskaan ennen nähnyt kunnon vesiputousta, joten voi sanoa, että sekosin nähdessäni tämän. Olin kuin pieni lapsi jouluna, hyppelehdin, kiljuin ja rallattelin "vesiputoooous vesiputooooous". Joona nauroi minulle, sillä tavalla rakastavasti, tiedättekö?

Oppaamme sattui kuulemaan hihkumiseni, joten jouduin sitten selittämään mistä se johtui. Opas sitten bussissa kertoi kaikille, että en ole koskaan ennen nähnyt vesiputousta, jonka vuoksi menisimme yhdelle yllätysvesiputoukselle. Meinasin seota siihen paikkaan. Mikä mahtava opas! Yllätysvesiputous oli Faxi, joka on ikään kuin pienoismalli Gullfossista. 

Seuraava kohde oli Skáholtin kirkko, joka on vuodelta 1056. Kirkko on palanut useita kertoja, mutta aina se on rakennettu takaisin. Se oli todella kaunis kirkko, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Retken viimeinen pysähdys oli Fákaselin hevostalleilla. Siellä oli ihania Islanninhevosia ja 500kr (n. 6€) hinnasta he pistivät pystyyn hevosesityksen, joka kertoi Islanninhevosten ja islantilaisten yhteisestä historiasta. Me emme halunneet mennä katsomaan esitystä, vaan menimme mielummin silittelemään hevosia, jotka seisoskelivat ulkona. Rakastuin ihan päätä pahkaa niihin ihaniin otuksiin. Pelkään hevosia, mutta Islanninhevoset ovat niin pieniä ja ihania! Ne ovat isompia kuin ponit, vaikka ovatkin pienempiä kuin hevoset.

Siinä menikin sitten torstaipäivä. Kiertelimme muina päivinä halailun ja suukottelun ohessa Reykjavikia. Se oli tietysti kuvaajan unelma, kun pääsi kiertelemään uutta kaupunkia kameran kanssa. Tässä vielä suosikkikuviani viikon varrelta.

Lampaita! Islannissa on lampaita enemmän kuin ihmisiä ja ne saavat vaellella vapaina suurimman osan vuodesta. Kerran vuodessa ne sitten kerätään yhteen ja jaetaan omistajien kesken. 

Sellainen oli minun viikkoni Reykjavikissa - kuvantäyteinen. Haluaisitteko kuulla jotain muuta reissustani, vai oliko tmä tyhjentävä postaus?

- Minka

Yksin lentäen

Yksin matkustaminen on jotain, mitä jokaisen tulisi kokea. Siinä on jotain rauhoittavaa, kun saa istua yksin kahvilassa, kuunnella hyvää musiikkia ja katsoa ihmisiä, jotka ovat innoissaan lähdössä maailmalle - tai maailmalta kotiin. Löysin täydellisen kahvilan, joka oli käytännössä tyhjä, mutta siitä käveli ohi jatkuvasti ihmisiä. Toisaalta rauhallinen paikka, mutta ei autio. Toisella puolella näkyivät kentältä lähtevät autot, toisella lähtevät koneet. Olo oli onnellinen ja rauhallinen, vaikka olin nukkunut ehkä kaksi tai kolme tuntia koko yönä, mikä yleensä edesauttaa ahdistumista. Maanantaina mielialaani ei kuitenkaan voinut pilata mikään. Näin rakkaani ja mitään muuta en elämältäni kaivannutkaan sinä päivänä.

Lentoni kulki siis Helsingistä Oslon kautta Reykjavikiin. Kun oli boardingin aika ja seisoin "jonossa" matkalla koneeseen, takanani oleva pariskunta keskusteli kaikista mahdollisista lento-onnettomuuksista. "Muistatko sen kun siinä lentoturmatutikinnassa tutkittiin sitä juttua, jossa lentokoneesta oli yht'äkkiä vain tippunut yksi moottori pois?" "Joo! Entäs se kun se perämies teki itsemurhan matkustajakoneella?". Jos en jo siinä kohtaa tärissyt, niin sen jälkeen kyllä. En oikeastaan muuten ole lentopelkoinen, mutta nousut ja laskut pelottavat, sillä niissä tapahtuu eniten onnettomuuksia. Siihen päälle vielä se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin... Juuri ennen koneeseen astumista kaksi nuorta vitsailivat kuullessaan luultavasti tankkausääniä (näin jälkeenpäin ajateltuna, sillä lento oli myöhässä), että ne olivat "kuoleman ääniä". Jos olisin rohkeampi, olisin kääntynyt ympäri ja käskenyt tyttöjen olla hiljaa - mitäs jos minun paikallani olisikin ollut joku oikeasti lentopelkoinen? Ei varmasti olisi tarvittu enempää siihen, että hän olisi kääntynyt kannoillaan ja jättänyt lomamatkan väliin. 

Nousu sujui kuitenkin turvallisesti ja matka saattoi alkaa. Lento Osloon sujui aika pitkälti nukkuessa, tai no, tajuttomana, sillä en juurikaan nukkunut, mutta silmät eivät pysyneet aukikaan. Oslon päällä oli aivan tolkuton sumu ja ennen kuin tajusin sen olevan sumua, tunsin kauhuissani lentokoneen hidastavan vauhtiaan (tiedättekö sen tunteen jonka lentokoneessa saa kun ollaan laskeutumassa?) ja panikoin, että aikooko se hullu kapteeni laskeutua pilveen?! Seuraava ajatus olikin sitten, että mistä kapteeni näkee, missä kiitorata sijaitsee, sillä näkyvyys oli valehtelematta siiven kärkeen eikä yhtään pidemmälle. Maahan päästiin kuitenkin turvallisesti sumusta huolimatta ja vain puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin koska puoli tuntia on pitkä aika vain alle kahden tunnin vaihtoajasta, ehdin ainoastaan käydä metsästämässä itselleni elämäni pahimman kana-caesar-salaatin, syödä sen ja juosta vielä vessan kautta koneeseen. Toisaalta, enpähän ehtinyt stressata seuraavaa lentoa.

Lento Oslosta Reykjavikiin meni myös nukkuessa, mutta tällä kertaa ihan oikeasti nukkuessa, eikä vain tajuttomana, hah! Minulla oli ihanasti tilaa, kun viereeni ei tullut ketään. Siinä kohtaa kun aloimme lähestyä määränpäätä otin virkkuukoukun esiin ja aloin virkata itselleni pipoa. Teen sen aivan ihania puff-silmukoita käyttäen, ohjeen pääset katsomaan tästä. Lentopelkoa rauhoitti myös musiikki - kun oli napit korvissa, ei kuullut kaikkia niitä pelottavia ääniä joita koneesta lähtee. Toinen lento oli siis melkein jopa rentouttava, yllättävää kyllä.

Reykjavikiin, tai oikeammin Keflavikin lentokentälle, saavuttaessa en joutunut odottamaan matkalaukkua kovinkaan kauaa (juuri sopivasti sen verran, että ehdin käydä vessassa), vaan pääsin hyvinkin pian metsästämään bussilipputiskiä. Sen löytämiseen meni noin kaksi minuuttia, sillä Keflavik ei ole kovin iso kenttä. Minua palveli kovin yrmyn näköinen ja oloinen nainen, joka velotti alle tunnin matkasta Reykjavikiin 2200kr, eli noin 15€. Huah! Islannissa ei kuitenkaan ole mitään julkista liikennettä tuolle välille, joten halvemmallakaan ei oikein pääse. Siinä hetkessä hinta tosin tuntui yhdentekevältä, sillä olinhan vain tunnin matkan päässä rakkaastani - samassa maassa sentään jo! 

Ikuisuudelta kestävän bussimatkan jälkeen näin vihdoin rakkaani. Näin Joonan jo kaukaa bussin ikkunasta ja voi että niiden perhosten määrää! Sanat eivät riitä kuvailemaan miltä vatsanpohjassa tuntui, kun näki rakkaansa niin pitkän ajan jälkeen taas. Halasimme ja pusuttelimme hetken, ja suuntasimme sen jälkeen Joonan talolle. Joonahan ei ollut maininnut, että asuu törkeässä ylämäessä... Hän lupasi sitten, että korvauksena hän antaa minulle jalkahieronnan, joten eipä harmittanut ylämäet enää. 

Kerron lisää reissusta sitten viikonloppuna kun pääsen kotiin, sillä muuten ensinnäkin tästä tulee liian pitkä, eikä kukaan jaksa lukea tätä ja toisekseen, haluan keskittyä nauttimaan Joonan seurasta vielä hetken. Niin ja, Joonan tekemä pizza kutsuu!

Mitä kaikkea haluaisitte kuulla reissustani? Erityistoiveita?

- Minka

Jännitystä ja viikonloppua

Huomenna tähän aikaan olen Joonan turvallisessa sylissä Islannissa. En vieläkään voi käsittää sitä, sillä tämä kahdeksan viikkoa on tuntunut ikuisuudelta ja silti se on mennyt yhdessä hujauksessa. Juuri kun alan tottua erossa olemiseen ja siihen, ettei ole ketään kenessä kiehnätä (paitsi jo kyllästyneet ystäväni ja Vili ja Elli), niin näen rakkaani ja haen sieltä uuden läheisyysriippuvaisuuden. Voi ystäväparkojani...

Niin ihanaa kun onkin päästä Joonan luokse, on se myös pelottavaa nähdä hänet näin pitkän tauon jälkeen. Mitä jos se tuntuukin oudolta? Mitä jos se ei tunnu enää samalta? Mitä jos Joona ei rakastakaan minua enää? Tai jos en ole enää viehättävä hänen mielestään? Mitä jos kaikki onkin muuttunut ja mikään ei ole enää ennallaan? Mitä jos?

Ahdistusjännityksen vuoksi en ole oikein pystynyt puhumaan Joonan kanssa facetimessa, sillä ahdistun heti pelkojeni kanssa. On turvallisempaa, kun hän on tekstiä puhelimessa vielä hetken ajan. Tuntuu, että sekoaisin jos vielä puhuisin hänen kanssaan facetime puheluita, sillä hän on niin lähellä mutta silti niin kaukana. En tiedä tulenko itkemään vai nauramaan vai kiljumaan vai kaikkea edellä mainittuja asioita kun astun ulos bussista ja Joona odottaa minua siellä. Kun näen hänet ikuisuuden jälkeen.

Viikonloppuni on sujunut jännittäessä. Jännittäessä Joonan tapaamista, jännittäessä yksin matkustamista, jännittäessä lentämistä (olen lievästi lentokammoinen, pelkään nousuja ja laskuja, sillä niissähän tapahtuu eniten onnettomuuksia), jännittäessä haastattelua harjoittelupaikkaa varten. Harjoittelupaikan sain ja minulla tulee olemaan ihana esimies. Tunnen oloni onnekkaaksi pitkästä aikaa. Asiat alkavat järjestyä. Sain uuden työn, sain harjoittelupaikan, pääsin siihen valinnaiseen johon halusinkin koulussa, Joonan vaihto on puolessa välissä... Minulla on paljon mistä olla kiitollinen, mutta sen tuppaa unohtamaan liian usein. Liian helposti keskittyy niihin asioihin, jotka tuovat pahan olon. Se on vain liian helppoa.

Mutta tänään aurinko paistoi, ruska on kauneimmillaan ja ilma sopivan kirpeä, enkä voinut olla onneton. Tänään kun tiskasin astioita keittiössä ja kuuntelin musiikkia, huomasin itseni laulavan mukana ja heiluttavan takapuoltani musiikin tahtiin. Teen niin vain, kun olen onnellinen. Kun on masentunut, onnelliset hetket iskevät niin sanotusti takavasemmalta, vaikka se kuullostaakin hassulta - miten muka voisi olla tajuamatta että on onnellinen? Helposti, ilmeisesti, mutta silloin se onnellisuus tuntuu vieläkin paremmalta.

Sellainen oli minun viikonloppuni, täynnä ajatuksia, pelkoja, jännitystä, juoksentelua ja pieniä onnen hetkiä. Kun alkaa tuntemaan olonsa hetkittäin onnelliseksi myös ilman Viliä ja Elliä, tietää alkavansa todella parantua.

Mitäs muuten pidätte blogini uudesta ulkoasusta? Vihdoin sain siitä juuri minun näköiseni. Bannerini teki ja suunnitteli ihana koulutoverini ja ystäväni Julia <3 Kiitos vielä tuhannesti, nyt blogini on täydellinen!

-Minka

Oo siellä jossain mun

Tiedän kokemuksesta, että monia voi kiinnostaa tietää enemmän Joonan vaihtovuodesta ja siitä, miten parisuhteemme sen kestää. Moni voi sanoa että eihän puoli vuotta ole aika eikä mikään, nopeastihan se menee, mutta kun olet tottunut itkemään ainoastaan sen yhden ihmisen sylissä, ei se todellakaan ole helppoa. Aika menee uskomattoman hitaasti ja tuntuu ettei tämä koskaan lopu. Kärsivällisyys, rakkaus ja luottamus on koetuksella. Varsinkin, kun Joona kertoo miten kaikki hänen vaihtoystävänsä erosivat melkein heti omista kumppaneistaan ja ottivat Islannista uudet...

Olen vähän kuin paimenkoira. En pidä siitä, että laumani on hajaantunut vaan haluan pitää kaikki lähellä. Vähintään samassa maassa, mutta tavallisiin muuttoihinkin on vaikea tottua, jos toisen kaupunki muuttuu, kuten huomasin vanhempieni muuttaessa Saloon. Hätäännyn jos joku on kaukana enkä voi paimentaa häntä. Tämän takia säännöllisen epäsäännöllisesti panikoin Joonan suhteen. Ja Joona jaksaa lohduttaa. Hän jaksaa katsoa ja olla rauhallinen kun minä juoksen pitkin seiniä ja olen ihan varma että nyt tulee ero. Joona kuuntelee sydäntään ja on varma siitä, ettei tämä kaada meitä. Hän on päättänyt olla kanssani, joten hän on kanssani.

Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että nyt riitti. En jaksa enää odottaa. Välimatka on liian pitkä ja ikävä liian kova. Vihaan tätä. Erokin olisi parempi vaihtoehto. Mutta sitten juttelin äitini kanssa ja hän sanoi jotain, mikä sai minut pysähtymään. "Minka, joistain ihmisistä ja pareista vain näkee sen, että he kuuluvat yhteen. Sinusta ja Joonasta näkee sen. Te kuulutte yhteen". Jos äitini sanoo noin, sen on pakko olla totta. Äitini haluaa lapsilleen vain parasta (eikös kaikki äidit?) eikä hyväksy ketään ellei mies/nainen ole vähintäänkin sielunkumppanin tasoa. Tuon lausahduksen jälkeen olen ollut rauhallisempi. Paimenkoira pääsee valloilleen aina välillä, mutta harvemmin. En ole enää jatkuvan ahdistuksen ja pakokauhun vallassa, vaan jaksan uskoa tulevaan ja rakkauteen. Meihin.

Etäsuhteessa ja etenkin toisen ollessa vaihdossa tärkeintä on, ettei luovuta. Ettei anna periksi. Että järjestää aikaa. Helposti toinen jää huomiotta, kun siellä kohdemaassa on niin jännää ja uutta kaikki, mutta kumppanille pitää järjestää aikaa. Joka päivä. Sanonkin Joonalle, että jos hän saa minut iloiseksi ensin pienillä asioilla, kuten viesteillä tai lyhyilläkin facetime-puheluilla, saa hän paljon enemmän irti omasta ajastaan siellä, kuin jos ensin olisin ahdistunut ja paniikissa ja hänen pitäisi käyttää paljo aikaa minun rauhoitteluuni.

Pitää muistaa myös haaveilla välillä. Millaista elämä sitten on, kun toinen palaa. Miten hyvältä sitten tuntuu, kun toinen on siinä lähellä, eikä enää ole lähdössä mihinkään. Meidän kohdallamme haaveilu kohdistuu yhteenmuuttoon ja saksanpaimenkoiraan, vaikkakin se koira voi todellakin jäädä haaveeksi.

Ja pitää ymmärtää, että se vaihdossa oleva ihminen ei ole enää palatessaan täysin samanlainen. Muutokset eivät kuitenkaan välttämättä ole negatiivisia. Olen huomannut, että Joona on aikuistunut ihan kamalasti. Ennen olin selkeästi se aikuisempi ja kypsempi, mutta nykyään minusta tuntuu, että olen ihan kakara hänen rinnallaan. Se on vähän pelottavaakin. Toisaalta, ihanaa että tuo minun Peter Panini vihdoin aikuistuu! Rakastan häntä millaisena vain, mutta onhan se kiva, kun toinen ei kauhistu kun haaveilen vauvoista (krooninen vauvakuume...) tai häistä. 

Summa summarum, vaihdosta selviää. Jos ja kun parisuhde kestää sen, se kestää mitä vain. Vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa, tietää sydämeni silti ettei voisi rakastaa ketään muuta. Tai ei, ettei halua rakastaa ketään muuta. Sen vuoksi, sen voimalla, jaksan odottaa rakastani. Ei se elämä lopu siihen kun toinen lähtee, se vain muuttuu hetkeksi ja kukaties, ehkä rakkautemme on entistäkin syvempää ja vahvempaa, kun Joona palaa takaisin. 

Onko teillä kokemuksia vaihtovuodesta ja parisuhteesta? Vinkkejä ikävään?

-Minka

Uneton Helsingissä

Tik tak tik tak tik tak... Tuijotan kattoa ja pohdin onkohan nukkumatti eksynyt matkallaan. Lapsena, kun en saanut unta, kuvittelin aina mitä reittiä nukkumatti tulee. "Ikkunasta tuosta katonkulmasta se kulkee tuota listaa pitkin tuolle johdolle ja sitten siitä tuohon kohtaan ja...". Sitten aikani pohdittua ja kuviteltua totesin, että nyt hän ihan kohta on perillä, suljin silmäni ja nukahdin. Voi kun se olisikin yhtä helppoa nykyään. Sen sijaan toimin koko ajan puoliteholla, muutaman tunnin unilla. Voin sanoa, että olen melko loppu. Olen jo siinä pisteessä, että pohdin tänä aamuna ollessani jälleen kerran vähän turhan ajoissa terapiassa, että olisikohan kovin paha jos ottaisin tirsat odotellessa. Kovin aikuismaista, eikös?

Nämä kaksi viikkoa hirvittävät minua näin vähien unien vuoksi. Olin töissä Hulluilla päivillä myymässä lentolippuja, joten päivät olivat kiireisiä ja pitkiä. Ensi viikolla taas olen kirjottamassa puhtaaksi niitä lentolippuja ja kolmena päivänä jatkan siitä suoraan normaaliin iltatyöhöni. Kuullostaa hullulta, tiedän, mutta ehkä meistä jokainen on vähän hullu - omalla tavallaan. Minä en osaa sanoa ei. Ja olen rohmu, tarvitsen rahaa!

Puhuin terapiassa univaikeudestani ja sain yllättävän hyviä vinkkejä. Puhuttiin siitä, ettei nukkumaan saa mennä kellon mukaan. Itsekin sorrun siihen, että katson kelloa "oho, kello on 23, nyt pitää mennä nukkumaan" ja sitten pyörin sen kaksi tuntia ahdistuneena sängyssä. Opin, että pitää odottaa unijunaa. Kun alkaa väsyttää, oli se mihin kellon aikaan vain, pitää mennä nukkumaan. Tätä noudattaen minäkin sain kunnon yöunet, vaikkakin menin nukkumaan jo klo 21. Sen ansiosta kuitenkin klo 5:15 herätys ei tuntunut yhtään pahalta, joten tuli melko voittajafiilis!

 

Sain myös erillisen tekstin, joka minun pitää lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa ääneen. Tai nauhoittaa se ja kuunnella joka ilta. Jännä nähdä auttaako se minua nukkumaan paremmin. Teksti on mindfullness-aiheinen, eli siinä pitää rentoutua ja sitten sanoa itselleen hyviä asioita, kuten "luotan itseeni", "olen hyvä" jne. Terapeuttini sanoi, että mieleni voi pistää hanttiin (Luoja tietää, että en pidä itseäni minään), mutta sen pitäisi helpottaa ajan kanssa.

Yllättävin neuvo oli, että iltapala kannattaa syödä ihan vähän ennen kuin menee nukkumaan. Ainahan on sanottu, että iltasyöminen on pahaksi ja klo 18 jälkeen ei saisi syödä, mutta itse asiassa ruoka rentouttaa aivoja ja on helpompi päästää stressaavista asioista irti. Minusta ainakin todella yllättävää!

Millaisia vinkkejä teillä on univaikeuksista kärsiville? Onko teillä univaikeuksia?

- Minka

Tänä viikonloppuna olin onnellinen

Yllä oleva kuva on vanha, Alanyasta kolmen vuoden takaa, mutta se on minun onnellisuuskuvani. Tuohon olotilaan pyrin aina pääsemään - valmiina syleilemään maailmaa, täysin avoinna. Tänä viikonloppuna oli yksi sellainen hetki.

Olimme lasten kanssa ulkona, kun isälläni oli autotallissa radio auki. Sieltä tuli Enrique Iglesiaksen Could I have this kiss forever. Elli oli juuri jostain syystä surullinen, joten kysyin haluaako hän tanssia. Elli nyökkäsi ja ojensi käsiään, nostin hänet syliini ja aloin keinahdella. Elli puristi tiukasti minua kaulan ympäriltä ja pisti poskensa poskeani vasten. Siinä me keinahtelimme pitkän aikaa. Onnen tunne pyyhkäisi ylitseni niin voimalla, etten voinut olla hymyilemättä. Tunsin sen ehdottoman rakkauden, jota tuo pieni tyttö tuntee minua kohtaan. Tiesin, että olen hänelle tärkeä ja se oli kaikki mitä tarvitsin siinä hetkessä.

Elli teki muotokuvan minusta - eikö olekin näköinen!

Kävimme myös lasten kanssa uimassa. Vanhemmillani on uima-allas ja lapset rakastavat uimista (eli siis he roikkuvat kaulassani ja minä kävelen altaan poikki edes takaisin). Vesi on 160cm syvää ja minä 159cm, joten joudun kulkemaan varpaillani ja lapset eivät tajua että allas on niin syvä. Varsinkin Elli on vähän turhankin uhkarohkea, syöksähtelee pois sylistäni ja minä hädissäni pidän kiinni. Tyttö osaa jo uimis"liikkeet", vaikka on vasta kaksi. No ensi kuussa kolme. Veljensä uskalsi vasta lauantaina ensimmäistä kertaa ylipäätänsä tulla veteen sylissäni, hassu poika oli sykkyrällä sylissäni koko ajan. Lapset tasapainottavat toisiaan, kun toinen on uhkarohkea ja toinen varovaisempi. Rakkauspakkaukset.

Viikonlopussa ihanaa oli myös, kun aurinko paistoi ja söimme jäätelöä pihalla mönkijän päällä. Minäkin menin istumaan tuohon mönkijän päälle ja söin jäätelöä. Äiti totesi, että hänestä on hullua että olen hänen lapsensa. Että minun pitäisi olla hänen lapsenlapsensa. Juu, äiti synnytti minut kun hän oli 41, mutta... Ehkä tuo kommentti johtui myös siitä, että olen niin lapsellinen lasten kanssa, hah!

Sellainen oli minun viikonloppuni - miten teidän sujui?

- Minka