Se kuuluisa seinä

Joskus masentuneelle voi käydä niin, että haluaa liian kovaa osoittaa kaikille pystyvänsä siihen mihin muutkin. Kuitenkin masentuneelle se on kynttilän polttamista kaikista päistä - kaksi ei edes riitä. Eikä sitä tajua pysähtyä miettimään sitä omaa jaksamista - ei ennen kuin se kuuluisa seinä tulee vastaan. Tästä johtuen bloginikin on elänyt hieman hiljaiseloa viime aikoina. Päivitän kuitenkin blogiani niin usein kuin voimani antavat myöten.

Minulla on siis paljon lautasellani tällä hetkellä. Teen 3-5 vuoroa harjoittelupaikassani Katajanokan vankilahotellissa, siihen päälle 3 vuoroa töissä. Ja koulu. Suurimpana osana päivistä lähden klo 7 aamulla ja olen kotona klo 22 illalla. Vapaapäiviä on nolla. Jos sattuu ihme ettei ole töitä tai harjoittelua, joko on koulujuttuja, veljenlapsi, ystävät tai muuten vaan stressi seuraavasta päivästä kun taas pitää lähteä. En pääse rentoutumaan missään kohtaa ja voin sanoa, että se on rankkaa. Se olisi rankkaa jo tavallisellakin päällä, saatikka kun voimavarat ovat n. puolet "tavallisten" ihmisten voimavaroista ja ehtyvät noin 100% nopeammin. 

Ja kaiken tuon päälle minulla on vielä tulossa yksi suuri elämänmuutos - uusi työpaikka. Siinä on kahden viikon koulutus ja siihen päälle tietty harjoittelut ja työt ja koulut niiden kahden viikon ajan. Sekään ei olisi iso asia monelle, mutta minulle... Se on valtava muutos! 

Ennen kuin tämä kaikki alkoi ja kerroin siitä terapiassa, kysyi terapeuttini että miten tulen jaksamaan sen kaiken. En ollut edes tajunnut pohtia asiaa ja kun pohdin, kuittasin asian naureskelemalla, että hyvin sen kestää. Nyt kuitenkin kun se kuuluisa seinä tuli vastaan, ei minua paljoa enää naurata. Olo on enemmänkin "antakaa minun käpertyä sänkyyn itkemään loppuvuodeksi"-tasoa.

Loppujen lopuksi minulla ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin kestää tämä. Minulla ei ole varaa romahtaa samalla tavalla kuin masennukseni alkuaikoina ja päätyä sängyn pohjalle miettimään kuolemaa. Minulla ei vain ole varaa siihen. Siksi kerään itseni joka päivä, suljen tunteet laatikkoon ja menen robotti-modella päivät. Hymyilen kauniisti ja teen parhaani. Sitten välillä tulee se hetki kun teen jonkin pienen typerän virheen, mutta se saa sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa ja kyyneleet silmiini. Naamio rakoilee. Kotiin päästyäni päädyn lattialle itkemään. 

Terapeuttini kysyi minulta kenen pitäisi sanoa että "hidasta", jotta uskoisin. Jotta tajuaisin hidastaa oikeasti. Pohdin hetken ja totesin sitten, että "kaikkien". Omasta mielestänihän minulla ei tosiaan ole mahdollisuutta hidastaa tahtia - ja jotta uskoisin muuta, tarvitaan siihen pieni kylällinen ihmisiä. Terapeuttini tyytyi kylän hankkimisen sijaan vetämään mustalla tussilla yli kalenteristani menoja ja toteamaan, että kirjoittaa minulle vaikka lausunnon hidastamisen tarpeesta. "Joko nyt hidastat, tai päädyt vielä sairaalaan". Katsoin kauhuissani vieressä ja voi miten pelkäsinkään kertoa asiasta harjoittelupaikassani, vaikka tiedän että siellä ymmärretään. 

Joonakin totesi, että olen ollut ihan zombi viime viikkoina. En rehellisesti ole huomannut sitä itsestäni - tai halunnut huomata. En halua myöntää, että minulla on vähemmän voimia kuin muilla. Että en pysty suoriutumaan kaikesta hyvin kun lautaselle tunkee sen seitsemää eri asiaa. "Johan tätä masennusta on kestänyt jo kaksi vuotta", sitä ajattelee. Eikö voisi parantua jo?

Mitä keinoja teillä on rentoutumiseen rankkoina aikoina?

-Minka