Uneton Helsingissä

Tik tak tik tak tik tak... Tuijotan kattoa ja pohdin onkohan nukkumatti eksynyt matkallaan. Lapsena, kun en saanut unta, kuvittelin aina mitä reittiä nukkumatti tulee. "Ikkunasta tuosta katonkulmasta se kulkee tuota listaa pitkin tuolle johdolle ja sitten siitä tuohon kohtaan ja...". Sitten aikani pohdittua ja kuviteltua totesin, että nyt hän ihan kohta on perillä, suljin silmäni ja nukahdin. Voi kun se olisikin yhtä helppoa nykyään. Sen sijaan toimin koko ajan puoliteholla, muutaman tunnin unilla. Voin sanoa, että olen melko loppu. Olen jo siinä pisteessä, että pohdin tänä aamuna ollessani jälleen kerran vähän turhan ajoissa terapiassa, että olisikohan kovin paha jos ottaisin tirsat odotellessa. Kovin aikuismaista, eikös?

Nämä kaksi viikkoa hirvittävät minua näin vähien unien vuoksi. Olin töissä Hulluilla päivillä myymässä lentolippuja, joten päivät olivat kiireisiä ja pitkiä. Ensi viikolla taas olen kirjottamassa puhtaaksi niitä lentolippuja ja kolmena päivänä jatkan siitä suoraan normaaliin iltatyöhöni. Kuullostaa hullulta, tiedän, mutta ehkä meistä jokainen on vähän hullu - omalla tavallaan. Minä en osaa sanoa ei. Ja olen rohmu, tarvitsen rahaa!

Puhuin terapiassa univaikeudestani ja sain yllättävän hyviä vinkkejä. Puhuttiin siitä, ettei nukkumaan saa mennä kellon mukaan. Itsekin sorrun siihen, että katson kelloa "oho, kello on 23, nyt pitää mennä nukkumaan" ja sitten pyörin sen kaksi tuntia ahdistuneena sängyssä. Opin, että pitää odottaa unijunaa. Kun alkaa väsyttää, oli se mihin kellon aikaan vain, pitää mennä nukkumaan. Tätä noudattaen minäkin sain kunnon yöunet, vaikkakin menin nukkumaan jo klo 21. Sen ansiosta kuitenkin klo 5:15 herätys ei tuntunut yhtään pahalta, joten tuli melko voittajafiilis!

 

Sain myös erillisen tekstin, joka minun pitää lukea joka ilta ennen nukkumaanmenoa ääneen. Tai nauhoittaa se ja kuunnella joka ilta. Jännä nähdä auttaako se minua nukkumaan paremmin. Teksti on mindfullness-aiheinen, eli siinä pitää rentoutua ja sitten sanoa itselleen hyviä asioita, kuten "luotan itseeni", "olen hyvä" jne. Terapeuttini sanoi, että mieleni voi pistää hanttiin (Luoja tietää, että en pidä itseäni minään), mutta sen pitäisi helpottaa ajan kanssa.

Yllättävin neuvo oli, että iltapala kannattaa syödä ihan vähän ennen kuin menee nukkumaan. Ainahan on sanottu, että iltasyöminen on pahaksi ja klo 18 jälkeen ei saisi syödä, mutta itse asiassa ruoka rentouttaa aivoja ja on helpompi päästää stressaavista asioista irti. Minusta ainakin todella yllättävää!

Millaisia vinkkejä teillä on univaikeuksista kärsiville? Onko teillä univaikeuksia?

- Minka

Tänä viikonloppuna olin onnellinen

Yllä oleva kuva on vanha, Alanyasta kolmen vuoden takaa, mutta se on minun onnellisuuskuvani. Tuohon olotilaan pyrin aina pääsemään - valmiina syleilemään maailmaa, täysin avoinna. Tänä viikonloppuna oli yksi sellainen hetki.

Olimme lasten kanssa ulkona, kun isälläni oli autotallissa radio auki. Sieltä tuli Enrique Iglesiaksen Could I have this kiss forever. Elli oli juuri jostain syystä surullinen, joten kysyin haluaako hän tanssia. Elli nyökkäsi ja ojensi käsiään, nostin hänet syliini ja aloin keinahdella. Elli puristi tiukasti minua kaulan ympäriltä ja pisti poskensa poskeani vasten. Siinä me keinahtelimme pitkän aikaa. Onnen tunne pyyhkäisi ylitseni niin voimalla, etten voinut olla hymyilemättä. Tunsin sen ehdottoman rakkauden, jota tuo pieni tyttö tuntee minua kohtaan. Tiesin, että olen hänelle tärkeä ja se oli kaikki mitä tarvitsin siinä hetkessä.

Elli teki muotokuvan minusta - eikö olekin näköinen!

Kävimme myös lasten kanssa uimassa. Vanhemmillani on uima-allas ja lapset rakastavat uimista (eli siis he roikkuvat kaulassani ja minä kävelen altaan poikki edes takaisin). Vesi on 160cm syvää ja minä 159cm, joten joudun kulkemaan varpaillani ja lapset eivät tajua että allas on niin syvä. Varsinkin Elli on vähän turhankin uhkarohkea, syöksähtelee pois sylistäni ja minä hädissäni pidän kiinni. Tyttö osaa jo uimis"liikkeet", vaikka on vasta kaksi. No ensi kuussa kolme. Veljensä uskalsi vasta lauantaina ensimmäistä kertaa ylipäätänsä tulla veteen sylissäni, hassu poika oli sykkyrällä sylissäni koko ajan. Lapset tasapainottavat toisiaan, kun toinen on uhkarohkea ja toinen varovaisempi. Rakkauspakkaukset.

Viikonlopussa ihanaa oli myös, kun aurinko paistoi ja söimme jäätelöä pihalla mönkijän päällä. Minäkin menin istumaan tuohon mönkijän päälle ja söin jäätelöä. Äiti totesi, että hänestä on hullua että olen hänen lapsensa. Että minun pitäisi olla hänen lapsenlapsensa. Juu, äiti synnytti minut kun hän oli 41, mutta... Ehkä tuo kommentti johtui myös siitä, että olen niin lapsellinen lasten kanssa, hah!

Sellainen oli minun viikonloppuni - miten teidän sujui?

- Minka

Epätoivon hetkiä

Pahoittelut blogin hiljaisuudesta. Viime päivät ovat olleet rankkoja, enkä ole kyennyt avaamaan konetta ja kirjoittamaan.

Masennuksessa tulee väkisinkin ylämäkiä ja alamäkiä. Viime päivinä minulle iski pahemman luokan alamäki. Itkin hysteerisenä, tuntui etten jaksa elää. Etten pysty tähän etäsuhteeseen enää, kun Joona on Islannissa. Ettei elämälläni ole suuntaa tai tarkoitusta. Että kaikki on turhaa. Mielessäni pyöri miljoonia vaikeita kysymyksiä. Miksi minä olen täällä? Kuka minua tarvitsee? Mitä maailma minusta haluaa? Kaipa minä tarvitsisin jonkun itseäni suuremman syyn olemassa ololleni.

En ole saanut päiviin mitään aikaiseksi. Olen vain halunnut nukkua ja unohtaa koko maailman. On tuntunut, ettei minulla ole ketään tai mitään. Että olen vain tilan tuhlausta täällä. Löin itseäni niin kovaa, että tuntui että ranteeni murtui. Ei se toki murtunut, mutta ai saatana kun sattui. Olin toivoton. Aloin kokemaan taas fyysisiäkin kipuja, jotka kuuluvat masennukseen.

Kuitenkin, sain raahattua itseni kouluun. Jossain kohtaa havahduin, että minähän nauran! Nauroin niin, että lapaluuni meni jumiin. Tunsin oloni hiukan pirteämmäksi, lopulta heitin jopa itse läppää. Ihmettelin, mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että ihmisistä. Ihmiset, ihanat ihmiset, saivat minut piristymään pelkästään sillä, että ovat olemassa. En ole aina tuntenut oloani erityisen tervetulleeksi luokallamme (johtuiko se sitten masennuksestani vai mistä, en tiedä), mutta se tuntui nyt muuttuneen. Tuntui, että minusta taidetaan vähän jopa pitää. Hymyilytti.

Mietin myös Joonaa. Minun ihanaa, upeaa, itsevarmaa, huolehtivaa ja rakastavaa miestäni. Ihmistä, joka haluaa olla minun kanssani. Ennen kuin Joona lähti, hän osti meille sormukset. Ne eivät olleet kihlasormukset, vaan lupaussormukset. Miten teiniä, hah! Se oli lupaus siitä, että hän tulee takaisin. Takaisin minun luokseni, eikä koskaan anna meidän luovuttaa, vaikka välimatka on pitkä ja olo tuntuu toivottomalta, kun aika ei tunnu millään liikkuvan eteenpäin.

Ja lopulta, ajattelin Viliä ja Elliä. Tädin pieniä rakkauspakkauksia. Hetkiä kun lapset kertovat rakastavansa minua, tai kun he haluavat pusuttaa tai halia. Kun saan heidät nauramaan sitä aitoa, sydämestä tulevaa naurua jota vain lapsi voi nauraa. Ei ole mitään tai ketään rakkaampaa, kuin nuo lapset. Antaisin vaikka henkeni, jos he sitä tarvitsisivat. Vaikka niin tekisin kaikkien rakkaideni eteen...

Masentunut ei oikeasti parane koskaan, vaan aina on mahdollisuus tömähtää pohjalle yks kaks yllättäen. Sen tiedon kanssa pitää vain oppia elämään. En voi hallita masennukseni aaltoilua, mutta voin hallita sitä, millaisia ihmisiä kerään ympärilleni. Kun kerään rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärilleni, teen lujan tukiverkoston, ei ole yhtäkään aallonpohjaa josta en voisi selvitä.

- Minka

P.S. Tässä taas uusi blogiteksti Matkailemaan-blogin puolelta.

Masennus ja paino

Fakta on tämä: masentuneen aineenvaihdunta pysähtyy. Masentuneen sisäinen hälytysjärjestelmä käy ylikierroksilla, eikä anna molekyylinkään ravintoa mennä hukkaan, vaan varastoi sen jotta ihminen jaksaa taistella vaaraa - masennusta - vastaan. Niin jalo ja looginen ajatus kuin tämä hälytysjärjestelmältämme onkaan, niin itseasiassa se vain pahentaa asiaa - sillä yllätys yllätys, masentunut lihoo. Harva osaa ottaa lihomista itsetunnon kannalta hyvin. "Jee, olen lihonut 10 kiloa!". 

Ei. 

Enemmänkin "olen oksettava eikä kukaan voi enää koskaan haluta minua", jolloin masennus pahenee, jolloin hälytysjärjestelmä on enemmän hädissään ja varastoi vielä enemmän ravintoa ja näin oravanpyörä on valmis.

Jossei hätääntynyt hälytysjärjestelmä lihota tarpeeksi, pistetään siihen päälle (minun tapauksessani) vahva epilepsialääkitys, e-pillerit ja masennuslääkitys yhdistettynä tietysti herkkuhimoon niin simsalabim, minulle onkin ilmestynyt 20kg painoa lisää. Jipii!

Sitten sitä lähtee tiputtamaan painoa. Syö oikein, liikkuu, nauttii olostaan - "nyt olen varmasti tiputtanut ainakin kolme kiloa". Vaan ei, puntari ei pysähdy grammaakaan pienenpään lukuun. Prkl. 

"Ehkä on vain minun osani olla läski", sitä ajattelee. Sitä alkaa katsoa muita naisia, että voi kun olisin edes noin laiha, vitsi kun tuokin on tuon näköinen. Alkaa olemaan melkein katkera ystävilleen, jotka eivät tajua miten laihoja he ovat. Hävettää olla samoissa kuvissa, rinnakkain.

Loppuviimein sitä viettää päivänsä pohtien, olenko minä todella tuon näköinen. Olenko minä todella antanut itseni mennä tuon näköiseksi. Miksi kaikki ympärilläni onnistuvat laihtumaan, kun taas minulta tullaan kadulla kysymään, mihin tarvitsen näin paljon läskiä. True story. 

Olen kuitenkin tulossa pikkuhiljaa siihen tulokseen, että pää ensin ja muu kroppa perässä. Kun pääsen eroon hälytysjärjestelmääni vaivaavasta vaarasta, masennuksesta, päästää kroppani pikkuhiljaa irti niistä ylimääräisistä kiloista. Siihen asti teen parhaani. Syön terveellisesti ja liikun. Yritän olla stressaamatta. Minulla on loppuelämä aikaa olla laiha, nyt voin nauttia tisseistäni jotka eivät tahdo mahtua mihinkään ja lantiostani jota naisellisempaa saa hakea. Eläköön minä ja muotoni!  

P.S. Eilen julkaistiin koulumme blogissa minun kirjoittamani postaus liittyen matkailuun, käy vilkaisemassa! Postaus löytyy täältä. 

- Minka

Viikonlopusta

Viikonloppu ei alkanut erityisen mukavasti, kun heräsin perjantai aamuna vatsataudissa. No, lääkärin kautta saikulle ja kotiin lepäämään. Kun vatsani oli rauhoittunut tarpeeksi, nappasi isäni minut kyytiin ja toi äitin hellään huomaan sairastamaan. Automatka ei ollut mikään mukavin, mutta äitin luona on aina paras sairastaa, oli minkä ikäinen vain!

Lauantaina ja tänään lapset tulivat muutamaksi tunniksi mummolaan ilahduttamaan minunkin viikonloppuani ja koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, laitankin tähän nyt tuhat kuvaa! Tai no, 9.

Tältä näytti minun viikonloppuni, millainen teidän oli?

-Minka

Seurausmahdollisuuksia

Ajattelin vielä näin perjantain kunniaksi listata tavat joissa voitte seurata blogiani! Kannattaa myös suositella blogiani kavereillenne, jos pidätte sitä mainitsemisen arvoisena! No, se siitä mainospuheesta. Tässä nämä:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Seuraa blogiani Facebookissa

Jos haluaisit seurata blogiani jossain muualla, vinkkaa siitä niin teen asialle välittömästi jotain!

Sunnuntaina kuulumisia viikonlopusta, sitä odotellessa!

- Minka

Rakastaa ja olla rakastettu

"If you don't love yourself how the hell could you love somebody else!?" sanoo RuPaul, yksi maailman kuuluisimmista Drag Queeneista. Minä olen tullut siihen tulokseen, että jos ei rakasta itseään, ei anna kenenkään muunkaan rakastaa. Minun kykyyni rakastaa muita se ei vaikuta. Tähän tulokseen tulimme terapiassa.

Rakastan Joonaa. Rakastan niin, että sydämeen sattuu. Ja tiedän, että Joona rakastaa minua. Mutta, koska en rakasta itseäni, en näe miksi Joonakaan voisi minua rakastaa. Varmasti hän herää joku aamu ja tajuaa olleensa ihan idiootti rakastaessaan minua ja jättää minut. Varmasti. 

Näin sydämeni loogisesti ajattelee, että paras ratkaisu on työntää toinen pois. Työntää se rakastava ihminen pois ja saada se tajuamaan, ettei minussa ole mitään rakastettavaa. Läpsiä hereille. Näin se ei tule yllätyksenä, vaan olen valmistautunut siihen. Kuitenkin, jos tuo rakkaus joskus lähtisi, olisin aivan hajalla. Enhän minä nyt oikeasti halua, että hän lähtee! Mutta kun... Mitä minussa nyt muka on? Tälläinen masentunut paska, särkynyt ruukku joka epätoivoisesti yrittää liimata itseään kasaan, mutta paloja on niin paljon että siinä menee ikuisuus. 

Ja silti tuo on tuossa, kerää niitä ruukun palasia minun kanssani ja auttaa liimaamaan niitä kasaan rakkaudellaan. Ei lähde, vaikka saakin välillä haavan sormeensa, kun en halua hyväksyä apua ja rakkautta vaan revin palasiani hänen kädestään. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni Joonan ja hänen loppumattoman kärsivällisyytensä, mutta aion tehdä kaikkeni etten oikeasti työntäisi häntä pois. Olen jo puoli matkassa, kun tajuan jo itse kun haastan riitaa ja syyttelen turhasta vain koska yritän työntää Joonaa pois. En tajua sitä heti, mutta viisaampana Joona tajuaa ja antaa minun riehua kunnes itsekin tajuan. 

Rakkautta on ihminen, joka ei luovuta.

-Minka