Epätoivon hetkiä

Pahoittelut blogin hiljaisuudesta. Viime päivät ovat olleet rankkoja, enkä ole kyennyt avaamaan konetta ja kirjoittamaan.

Masennuksessa tulee väkisinkin ylämäkiä ja alamäkiä. Viime päivinä minulle iski pahemman luokan alamäki. Itkin hysteerisenä, tuntui etten jaksa elää. Etten pysty tähän etäsuhteeseen enää, kun Joona on Islannissa. Ettei elämälläni ole suuntaa tai tarkoitusta. Että kaikki on turhaa. Mielessäni pyöri miljoonia vaikeita kysymyksiä. Miksi minä olen täällä? Kuka minua tarvitsee? Mitä maailma minusta haluaa? Kaipa minä tarvitsisin jonkun itseäni suuremman syyn olemassa ololleni.

En ole saanut päiviin mitään aikaiseksi. Olen vain halunnut nukkua ja unohtaa koko maailman. On tuntunut, ettei minulla ole ketään tai mitään. Että olen vain tilan tuhlausta täällä. Löin itseäni niin kovaa, että tuntui että ranteeni murtui. Ei se toki murtunut, mutta ai saatana kun sattui. Olin toivoton. Aloin kokemaan taas fyysisiäkin kipuja, jotka kuuluvat masennukseen.

Kuitenkin, sain raahattua itseni kouluun. Jossain kohtaa havahduin, että minähän nauran! Nauroin niin, että lapaluuni meni jumiin. Tunsin oloni hiukan pirteämmäksi, lopulta heitin jopa itse läppää. Ihmettelin, mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että ihmisistä. Ihmiset, ihanat ihmiset, saivat minut piristymään pelkästään sillä, että ovat olemassa. En ole aina tuntenut oloani erityisen tervetulleeksi luokallamme (johtuiko se sitten masennuksestani vai mistä, en tiedä), mutta se tuntui nyt muuttuneen. Tuntui, että minusta taidetaan vähän jopa pitää. Hymyilytti.

Mietin myös Joonaa. Minun ihanaa, upeaa, itsevarmaa, huolehtivaa ja rakastavaa miestäni. Ihmistä, joka haluaa olla minun kanssani. Ennen kuin Joona lähti, hän osti meille sormukset. Ne eivät olleet kihlasormukset, vaan lupaussormukset. Miten teiniä, hah! Se oli lupaus siitä, että hän tulee takaisin. Takaisin minun luokseni, eikä koskaan anna meidän luovuttaa, vaikka välimatka on pitkä ja olo tuntuu toivottomalta, kun aika ei tunnu millään liikkuvan eteenpäin.

Ja lopulta, ajattelin Viliä ja Elliä. Tädin pieniä rakkauspakkauksia. Hetkiä kun lapset kertovat rakastavansa minua, tai kun he haluavat pusuttaa tai halia. Kun saan heidät nauramaan sitä aitoa, sydämestä tulevaa naurua jota vain lapsi voi nauraa. Ei ole mitään tai ketään rakkaampaa, kuin nuo lapset. Antaisin vaikka henkeni, jos he sitä tarvitsisivat. Vaikka niin tekisin kaikkien rakkaideni eteen...

Masentunut ei oikeasti parane koskaan, vaan aina on mahdollisuus tömähtää pohjalle yks kaks yllättäen. Sen tiedon kanssa pitää vain oppia elämään. En voi hallita masennukseni aaltoilua, mutta voin hallita sitä, millaisia ihmisiä kerään ympärilleni. Kun kerään rakkaita ja rakastavia ihmisiä ympärilleni, teen lujan tukiverkoston, ei ole yhtäkään aallonpohjaa josta en voisi selvitä.

- Minka

P.S. Tässä taas uusi blogiteksti Matkailemaan-blogin puolelta.

Masennus ja paino

Fakta on tämä: masentuneen aineenvaihdunta pysähtyy. Masentuneen sisäinen hälytysjärjestelmä käy ylikierroksilla, eikä anna molekyylinkään ravintoa mennä hukkaan, vaan varastoi sen jotta ihminen jaksaa taistella vaaraa - masennusta - vastaan. Niin jalo ja looginen ajatus kuin tämä hälytysjärjestelmältämme onkaan, niin itseasiassa se vain pahentaa asiaa - sillä yllätys yllätys, masentunut lihoo. Harva osaa ottaa lihomista itsetunnon kannalta hyvin. "Jee, olen lihonut 10 kiloa!". 

Ei. 

Enemmänkin "olen oksettava eikä kukaan voi enää koskaan haluta minua", jolloin masennus pahenee, jolloin hälytysjärjestelmä on enemmän hädissään ja varastoi vielä enemmän ravintoa ja näin oravanpyörä on valmis.

Jossei hätääntynyt hälytysjärjestelmä lihota tarpeeksi, pistetään siihen päälle (minun tapauksessani) vahva epilepsialääkitys, e-pillerit ja masennuslääkitys yhdistettynä tietysti herkkuhimoon niin simsalabim, minulle onkin ilmestynyt 20kg painoa lisää. Jipii!

Sitten sitä lähtee tiputtamaan painoa. Syö oikein, liikkuu, nauttii olostaan - "nyt olen varmasti tiputtanut ainakin kolme kiloa". Vaan ei, puntari ei pysähdy grammaakaan pienenpään lukuun. Prkl. 

"Ehkä on vain minun osani olla läski", sitä ajattelee. Sitä alkaa katsoa muita naisia, että voi kun olisin edes noin laiha, vitsi kun tuokin on tuon näköinen. Alkaa olemaan melkein katkera ystävilleen, jotka eivät tajua miten laihoja he ovat. Hävettää olla samoissa kuvissa, rinnakkain.

Loppuviimein sitä viettää päivänsä pohtien, olenko minä todella tuon näköinen. Olenko minä todella antanut itseni mennä tuon näköiseksi. Miksi kaikki ympärilläni onnistuvat laihtumaan, kun taas minulta tullaan kadulla kysymään, mihin tarvitsen näin paljon läskiä. True story. 

Olen kuitenkin tulossa pikkuhiljaa siihen tulokseen, että pää ensin ja muu kroppa perässä. Kun pääsen eroon hälytysjärjestelmääni vaivaavasta vaarasta, masennuksesta, päästää kroppani pikkuhiljaa irti niistä ylimääräisistä kiloista. Siihen asti teen parhaani. Syön terveellisesti ja liikun. Yritän olla stressaamatta. Minulla on loppuelämä aikaa olla laiha, nyt voin nauttia tisseistäni jotka eivät tahdo mahtua mihinkään ja lantiostani jota naisellisempaa saa hakea. Eläköön minä ja muotoni!  

P.S. Eilen julkaistiin koulumme blogissa minun kirjoittamani postaus liittyen matkailuun, käy vilkaisemassa! Postaus löytyy täältä. 

- Minka

Viikonlopusta

Viikonloppu ei alkanut erityisen mukavasti, kun heräsin perjantai aamuna vatsataudissa. No, lääkärin kautta saikulle ja kotiin lepäämään. Kun vatsani oli rauhoittunut tarpeeksi, nappasi isäni minut kyytiin ja toi äitin hellään huomaan sairastamaan. Automatka ei ollut mikään mukavin, mutta äitin luona on aina paras sairastaa, oli minkä ikäinen vain!

Lauantaina ja tänään lapset tulivat muutamaksi tunniksi mummolaan ilahduttamaan minunkin viikonloppuani ja koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, laitankin tähän nyt tuhat kuvaa! Tai no, 9.

Tältä näytti minun viikonloppuni, millainen teidän oli?

-Minka

Seurausmahdollisuuksia

Ajattelin vielä näin perjantain kunniaksi listata tavat joissa voitte seurata blogiani! Kannattaa myös suositella blogiani kavereillenne, jos pidätte sitä mainitsemisen arvoisena! No, se siitä mainospuheesta. Tässä nämä:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Seuraa blogiani Facebookissa

Jos haluaisit seurata blogiani jossain muualla, vinkkaa siitä niin teen asialle välittömästi jotain!

Sunnuntaina kuulumisia viikonlopusta, sitä odotellessa!

- Minka

Rakastaa ja olla rakastettu

"If you don't love yourself how the hell could you love somebody else!?" sanoo RuPaul, yksi maailman kuuluisimmista Drag Queeneista. Minä olen tullut siihen tulokseen, että jos ei rakasta itseään, ei anna kenenkään muunkaan rakastaa. Minun kykyyni rakastaa muita se ei vaikuta. Tähän tulokseen tulimme terapiassa.

Rakastan Joonaa. Rakastan niin, että sydämeen sattuu. Ja tiedän, että Joona rakastaa minua. Mutta, koska en rakasta itseäni, en näe miksi Joonakaan voisi minua rakastaa. Varmasti hän herää joku aamu ja tajuaa olleensa ihan idiootti rakastaessaan minua ja jättää minut. Varmasti. 

Näin sydämeni loogisesti ajattelee, että paras ratkaisu on työntää toinen pois. Työntää se rakastava ihminen pois ja saada se tajuamaan, ettei minussa ole mitään rakastettavaa. Läpsiä hereille. Näin se ei tule yllätyksenä, vaan olen valmistautunut siihen. Kuitenkin, jos tuo rakkaus joskus lähtisi, olisin aivan hajalla. Enhän minä nyt oikeasti halua, että hän lähtee! Mutta kun... Mitä minussa nyt muka on? Tälläinen masentunut paska, särkynyt ruukku joka epätoivoisesti yrittää liimata itseään kasaan, mutta paloja on niin paljon että siinä menee ikuisuus. 

Ja silti tuo on tuossa, kerää niitä ruukun palasia minun kanssani ja auttaa liimaamaan niitä kasaan rakkaudellaan. Ei lähde, vaikka saakin välillä haavan sormeensa, kun en halua hyväksyä apua ja rakkautta vaan revin palasiani hänen kädestään. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni Joonan ja hänen loppumattoman kärsivällisyytensä, mutta aion tehdä kaikkeni etten oikeasti työntäisi häntä pois. Olen jo puoli matkassa, kun tajuan jo itse kun haastan riitaa ja syyttelen turhasta vain koska yritän työntää Joonaa pois. En tajua sitä heti, mutta viisaampana Joona tajuaa ja antaa minun riehua kunnes itsekin tajuan. 

Rakkautta on ihminen, joka ei luovuta.

-Minka

Maailman ahdistus

Nyt tällä viikolla on ollut hirveästi puhetta leikkauksista ja politiikasta perjantain lakon vuoksi. Facebookin news feed pursuaa tykkäyksiä ja mielipiteitä, suuntaan ja toiseen. Aina vain keksitään uusia ja uusia ryhmiä, vastalauseen vastalauseiksi. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Minä rakastan tätä maata. Rakastan sitä että saan ylpeänä sanoa olevani suomalainen. Saan elää tässä värikkäässä maassa, jossa asiat ovat paremmin kuin monessa muussa maassa. Saan käydä koulua, käydä töissä ja ansaita sen verran, että rahaa jää välillä matkusteluunkin. Ja se riittää minulle. 

Kuitenkin kannatan perjantain lakkoa. Kannatan sitä, että taistellaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Sitä, että ei anneta hallituksen tehdä mitä vain päätöksiä ja leikkauksia mistä sattuu, kun he itse luopuvat viikon palkastaan kerran. Sellainen tuntuu enemmänkin vittuilulta, kuin sympatialta. Luopukoot viikon palkasta pysyvästi ja turhista etuuksista, kuten autonkuljettajista ja torkkupeitoista, niin voidaan sitten katsoa uudelleen josko tavalliselta rahvaalta irtoaisi sympatiaa leikkauksiin. 

Hallituksen pitäisi ottaa mallia presidentistämme. Kun Niinistö valittiin virkaansa, ensimmäinen asia mitä hän teki, oli laski omaa palkkaansa. Pari tonnia hallituksenkin kuuden tonnin palkasta ei tunnu missään ja sillä jo tehtäisiin miljoonasäästöjä vuodessa. Minusta jos hallitus on kussut tämän maan talouden, tulee hallituksen osallistua erittäin aktiivisesti tilanteen korjaamiseen, eikä vain keksiä miten jo valmiiksi vähemmän kuin tarpeeksi tienaavat saisivat vielä vähemmän palkkaa. 

Olen todella herkkä maailman murheille. Sen vuoksi en koskaan katso tai lue uutisia. Ahdistun siitä, että maailmassa, etenkin minun Suomessani, ei ole kaikki hyvin. En pysty tekemään mitään, istun vain ahdistuneena kotona enkä tiedä miten päin olisin. Terapeuttini totesi, että minulla on vahva maailmanparannusvietti. Haluan parantaa kaikki ja kaiken. Se on toisaalta ihanaa ja yksi piirre jota itsessäni rakastan. Mutta se on rankkaa. On rankkaa haluta parantaa kaikki ja silti tuntea itsensä niin avuttomaksi. Siinä tuntee olonsa ihan pieneksi muurahaiseksi tässä maailmankaikkeudessa. 

Mitä tunteita tämä politiikkapyöritys teissä on herättänyt? 

-Minka

Viikonlopun kuulumisia

Pahoittelut näin heti alkuun että postaus jäi näin maanantaille! Syy selviää kohta...

Lauantaina olin todella hehkeänä ja virkeänä kuten kuvasta näkyy töissä. Päivä oli uskomattoman kiireinen, mutta onneksi olin hyvien tyyppien kanssa samassa vuorossa, niin äkkiähän tuo päivä vierähti. Kian ja Tuomaksen piti tosiaan lauantaina tulla käymään ja katsomaan miten olen kämppäni sisustanut (olen siis muuttanut vasta maaliskuussa tähän), mutta sitten kävikin niin, että minä nukahdin sohvalle ja nukuin tyytyväisenä yli neljän tunnin päiväunet... Kia oli yrittänyt soitellakin, mutta puhelin äänettömällä ei paljoa auta... Niinpä käytinkin "vapaan" illan hyödyksi ja tein koulujuttuja pois alta. Muuten niitä on kohta taas ihan liikaa kasassa! 

Sunnuntaina ihana veljeni Sami tuli käymään ja asensi printterini vihdoin toimintakuntoon. Hän toi samalla tallinnan tuliaiset, joihin lukeutui ihana Minions t-paita, bluethoot kuulokkeet salia varten ja maailman lämpimimmät karvatohvelit! Toi hän myös roskaruokaa, hah! Tosin en ole syönyt roskaruokaa NIIN pitkään aikaan, että tuli ihan paha olo. Veljeni oli ottanut salaatin ja totesin heti ensimmäisenä, että mitä koirankakkaa hänen salaattinsa päällä oli. Se oli jauhelihaa, muttei erityisen herkullisen näköisenä.

Samin vierailun jälkeen suuntasin Kialle ja Tuomakselle tekemään työhakemuksia. Työhakemukset ovat uskomattoman hidasta puuhaa! Tein niitä ainakin neljä tuntia sain kolme lähetettyä. Kamalaa. Mutta koska en voi jatkaa nykyisessä työpaikassani enää kun työharjoitteluni alkaa, on vain pakko löytää uusi työpaikka vaikka mikä olisi. Onneksi olen melko "ajoissa", niin ehkä onnistun vielä löytämään sen työn...

Sellainen viikonloppu tällä kertaa, miten teidän viikonloppunne sujui?

-Minka