Seurausmahdollisuuksia

Ajattelin vielä näin perjantain kunniaksi listata tavat joissa voitte seurata blogiani! Kannattaa myös suositella blogiani kavereillenne, jos pidätte sitä mainitsemisen arvoisena! No, se siitä mainospuheesta. Tässä nämä:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Seuraa blogiani Facebookissa

Jos haluaisit seurata blogiani jossain muualla, vinkkaa siitä niin teen asialle välittömästi jotain!

Sunnuntaina kuulumisia viikonlopusta, sitä odotellessa!

- Minka

Rakastaa ja olla rakastettu

"If you don't love yourself how the hell could you love somebody else!?" sanoo RuPaul, yksi maailman kuuluisimmista Drag Queeneista. Minä olen tullut siihen tulokseen, että jos ei rakasta itseään, ei anna kenenkään muunkaan rakastaa. Minun kykyyni rakastaa muita se ei vaikuta. Tähän tulokseen tulimme terapiassa.

Rakastan Joonaa. Rakastan niin, että sydämeen sattuu. Ja tiedän, että Joona rakastaa minua. Mutta, koska en rakasta itseäni, en näe miksi Joonakaan voisi minua rakastaa. Varmasti hän herää joku aamu ja tajuaa olleensa ihan idiootti rakastaessaan minua ja jättää minut. Varmasti. 

Näin sydämeni loogisesti ajattelee, että paras ratkaisu on työntää toinen pois. Työntää se rakastava ihminen pois ja saada se tajuamaan, ettei minussa ole mitään rakastettavaa. Läpsiä hereille. Näin se ei tule yllätyksenä, vaan olen valmistautunut siihen. Kuitenkin, jos tuo rakkaus joskus lähtisi, olisin aivan hajalla. Enhän minä nyt oikeasti halua, että hän lähtee! Mutta kun... Mitä minussa nyt muka on? Tälläinen masentunut paska, särkynyt ruukku joka epätoivoisesti yrittää liimata itseään kasaan, mutta paloja on niin paljon että siinä menee ikuisuus. 

Ja silti tuo on tuossa, kerää niitä ruukun palasia minun kanssani ja auttaa liimaamaan niitä kasaan rakkaudellaan. Ei lähde, vaikka saakin välillä haavan sormeensa, kun en halua hyväksyä apua ja rakkautta vaan revin palasiani hänen kädestään. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni Joonan ja hänen loppumattoman kärsivällisyytensä, mutta aion tehdä kaikkeni etten oikeasti työntäisi häntä pois. Olen jo puoli matkassa, kun tajuan jo itse kun haastan riitaa ja syyttelen turhasta vain koska yritän työntää Joonaa pois. En tajua sitä heti, mutta viisaampana Joona tajuaa ja antaa minun riehua kunnes itsekin tajuan. 

Rakkautta on ihminen, joka ei luovuta.

-Minka

Maailman ahdistus

Nyt tällä viikolla on ollut hirveästi puhetta leikkauksista ja politiikasta perjantain lakon vuoksi. Facebookin news feed pursuaa tykkäyksiä ja mielipiteitä, suuntaan ja toiseen. Aina vain keksitään uusia ja uusia ryhmiä, vastalauseen vastalauseiksi. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Minä rakastan tätä maata. Rakastan sitä että saan ylpeänä sanoa olevani suomalainen. Saan elää tässä värikkäässä maassa, jossa asiat ovat paremmin kuin monessa muussa maassa. Saan käydä koulua, käydä töissä ja ansaita sen verran, että rahaa jää välillä matkusteluunkin. Ja se riittää minulle. 

Kuitenkin kannatan perjantain lakkoa. Kannatan sitä, että taistellaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Sitä, että ei anneta hallituksen tehdä mitä vain päätöksiä ja leikkauksia mistä sattuu, kun he itse luopuvat viikon palkastaan kerran. Sellainen tuntuu enemmänkin vittuilulta, kuin sympatialta. Luopukoot viikon palkasta pysyvästi ja turhista etuuksista, kuten autonkuljettajista ja torkkupeitoista, niin voidaan sitten katsoa uudelleen josko tavalliselta rahvaalta irtoaisi sympatiaa leikkauksiin. 

Hallituksen pitäisi ottaa mallia presidentistämme. Kun Niinistö valittiin virkaansa, ensimmäinen asia mitä hän teki, oli laski omaa palkkaansa. Pari tonnia hallituksenkin kuuden tonnin palkasta ei tunnu missään ja sillä jo tehtäisiin miljoonasäästöjä vuodessa. Minusta jos hallitus on kussut tämän maan talouden, tulee hallituksen osallistua erittäin aktiivisesti tilanteen korjaamiseen, eikä vain keksiä miten jo valmiiksi vähemmän kuin tarpeeksi tienaavat saisivat vielä vähemmän palkkaa. 

Olen todella herkkä maailman murheille. Sen vuoksi en koskaan katso tai lue uutisia. Ahdistun siitä, että maailmassa, etenkin minun Suomessani, ei ole kaikki hyvin. En pysty tekemään mitään, istun vain ahdistuneena kotona enkä tiedä miten päin olisin. Terapeuttini totesi, että minulla on vahva maailmanparannusvietti. Haluan parantaa kaikki ja kaiken. Se on toisaalta ihanaa ja yksi piirre jota itsessäni rakastan. Mutta se on rankkaa. On rankkaa haluta parantaa kaikki ja silti tuntea itsensä niin avuttomaksi. Siinä tuntee olonsa ihan pieneksi muurahaiseksi tässä maailmankaikkeudessa. 

Mitä tunteita tämä politiikkapyöritys teissä on herättänyt? 

-Minka

Viikonlopun kuulumisia

Pahoittelut näin heti alkuun että postaus jäi näin maanantaille! Syy selviää kohta...

Lauantaina olin todella hehkeänä ja virkeänä kuten kuvasta näkyy töissä. Päivä oli uskomattoman kiireinen, mutta onneksi olin hyvien tyyppien kanssa samassa vuorossa, niin äkkiähän tuo päivä vierähti. Kian ja Tuomaksen piti tosiaan lauantaina tulla käymään ja katsomaan miten olen kämppäni sisustanut (olen siis muuttanut vasta maaliskuussa tähän), mutta sitten kävikin niin, että minä nukahdin sohvalle ja nukuin tyytyväisenä yli neljän tunnin päiväunet... Kia oli yrittänyt soitellakin, mutta puhelin äänettömällä ei paljoa auta... Niinpä käytinkin "vapaan" illan hyödyksi ja tein koulujuttuja pois alta. Muuten niitä on kohta taas ihan liikaa kasassa! 

Sunnuntaina ihana veljeni Sami tuli käymään ja asensi printterini vihdoin toimintakuntoon. Hän toi samalla tallinnan tuliaiset, joihin lukeutui ihana Minions t-paita, bluethoot kuulokkeet salia varten ja maailman lämpimimmät karvatohvelit! Toi hän myös roskaruokaa, hah! Tosin en ole syönyt roskaruokaa NIIN pitkään aikaan, että tuli ihan paha olo. Veljeni oli ottanut salaatin ja totesin heti ensimmäisenä, että mitä koirankakkaa hänen salaattinsa päällä oli. Se oli jauhelihaa, muttei erityisen herkullisen näköisenä.

Samin vierailun jälkeen suuntasin Kialle ja Tuomakselle tekemään työhakemuksia. Työhakemukset ovat uskomattoman hidasta puuhaa! Tein niitä ainakin neljä tuntia sain kolme lähetettyä. Kamalaa. Mutta koska en voi jatkaa nykyisessä työpaikassani enää kun työharjoitteluni alkaa, on vain pakko löytää uusi työpaikka vaikka mikä olisi. Onneksi olen melko "ajoissa", niin ehkä onnistun vielä löytämään sen työn...

Sellainen viikonloppu tällä kertaa, miten teidän viikonloppunne sujui?

-Minka

Uusia kohtaamisia

Nyt parin viikon aikana on ollut paljon uusia ja vanhojakin kohtaamisia. Toissa viikon lauantaina tapasin erään protuleiriläisen yli viiden vuoden jälkeen. Saan kerätä aina rohkeutta ties kuinka kauan, että uskalsin mennä tapaamaan Samia (veljenikin nimi on Sami, mutta ei nyt sotketa häntä tähän). Sami on kolme vuotta minua nuorempi, mutta ahdistus liittyi siis siihen, että pelkään aina - uusien ja vanhojen tuttavuuksien kohdalla - tuottavani pettymyksen. Että olen liian surullinen tai liian lihava tai liian tylsä tai liian mitä milloinkin. Se on uskomattoman uuvuttavaa kun joutuu miettimään, kelpaako.

Vaikka kyllä minä olen aina kelvannut. Saminkin kanssa viihdyimme kahvilla useamman tunnin ja olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta minun piti lähteä terapiaan. Toisaalta olin tahallanikin sopinut ensimmäisen kahvittelun niin, että olisi pakko lähteä jossain kohtaa. Jos en vaikka olisikaan kelvannut.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa nuorten kristittyjen ryhmässä, Glowssa. En ensin meinannut uskaltaa mennä sinne ollenkaan. Seisoin Alppilan kirkon edessä ainakin 20minuuttia ja hyperventiloin. Mitä jos siellä onkin kamalaa? Jos jäänkin ulkopuoliseksi? Mutta kuitenkin... En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin kotoisaksi ja niin... Siunatuksi, kuin siellä. Sain rauhassa uskoa Jumalaan, ylistää ja rakastaa, eikä kukaan tullut sanomaan minulle että mikä hihhuli minä oikein olin. Tajusin, että on muitakin kristittyjä kuin minä, jotka ovat ulospäin ihan "normaaleja", mutta jotka rakastavat Jumalaa. Ette tiedä, miten tarpeeseen tuon tajuaminen tuli. 

Kaiken uuden ja jännittävän keskellä minun piti tietenkin jänistääkin kerran. Ei sitä pysty kaikkeen, ei, vaikka kuinka haluaisi. Eilen olisin halunnut mennä Jeesus tieteen valossa-luennolle, mutta tuli seinä vastaan. Halusin vain jäädä kotiin nukkumaan, joten tein niin. Tai no, tajusin sitten että olin unohtanut tulostaa työharjoitteluhaastattelua varten muutaman paperin, joten kipitin rakkaan lapsuudenystäväni luokse Vantaalle lainaamaan heidän tulostintaan - joten enpä olisikaan ehtinyt luennolle vaikka olisinkin muuttanut mieleni. 

Sain muuten sen työharjoittelupaikan, joten julistan tässä virallisesti tarjoavani kakkukahvit Kialle ja Tuomakselle huomenna lauantaina kun he tulevat käymään kiitoksena!

Kirjottelen sunnuntaina taas viikonlopun kuulumiset. Hyvää viikonloppua kaikille!

-Minka

Särkynyt sydän

Ei, Joonan kanssa kaikki on hyvin. Nyt kyse on ihmisestä, jota luulin ystäväkseni.

Emme olleet jutelleet ikuisuuteen, joten tavallaan ei tullut yllätyksenä, että hän poisti minut facebookista. Halusin kuitenkin tietää mistä se johtui, joten painostin häntä kertomaan. Se oli virhe. Luulin, että kyse olisi siitä, että emme olleet jutelleet aikoihin. Kyseinen ihminen kuitenkin kärjitettynä totesi, että koska uskon ja haluan papiksi, edustan asiaa joka on pelkkää "väkivaltaa ja alistamista, hidastaa ihmiskunnan kehitystä ja on merkki siitä, ettei kykene itsenäiseen ajatteluun". Hän oli myös "pahoillaan", että tarvitsen "näin paljon tukea" elämässäni. Tuijotin keskustelua kauhuissani. Siis mitä?

  

Jokaisella on oma mielipiteensä ja saakin olla. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, ei tarvitse uskoa samoihin asioihin. Erilaiset mielipiteet rikastuttavat elämää ja maailmankatsomusta. Kuka tietää, jos vaikka oppisi toiselta jotain. Kuitenkin kyseinen ihminen pitää minun hyväksikäyttäjääni upeana ihmisenä ja hyvänä ystävänään, kun taas minä edustan "väkivaltaa ja alistamista". Mitä minun pahantekijäni minulle teki, jossei juuri sitä? Väkivaltaa ja alistamista? Vuoden ajan, ja silti tämä "ystävä" ei välitä. Miten tekopyhä ihminen voi olla, jos heittää menemään ihmisen, jonka kanssa on ollut kauemmin ystävä, kuin hänen pahoinpitelijänsä?

  

Minulla on hylkäyshermo. Hermo, joka käy ylikierroksilla, koska minut on hylätty läheisten ihmisten toimesta miljoonia kertoja. No ei ehkä miljoonia, mutta ymmärrätte pointin. Tämä oli taas yksi hylkääminen. Nyt se hermo juoksee ympäriinsä huutaen apua ja haluaa minun piiloutuvan vaatekomeroon ettei vain kukaan pääse enää satuttamaan tai hylkäämään. Hylkään maailman, niin maailma ei voi hylätä minua. 

Olemme keskustelleet terapiassa paljon itsearvostuksesta ja itsetunnosta. Minun itsearvostukseni oli ennen kaksi, nyt se on nolla. Itsetuntoni on aina ollut miinus miljoona, joten se nyt ei alemmaksi voi mennä. Koen olevani huonompi kuin pahoinpitelijät. Miten paljon yksi empatiakyvytön paska voikaan satuttaa herkkää sydäntä!!

Mietin pitkään, kerronko tästä blogissani. Lopulta totesin, että voin kertoa tästä, en vain jaa kaikkia likaisia yksityiskohtia. Kuitenkin ajattelen, että miten voisin kirjoittaa blogia masennuksestani ja masennuksesta paranemisestani, jos en olisi rehellinen sen syistä? Ja se kuuluu paranemiseen. Että myöntää, että on ollut uhri ja lakkaa esittämästä ettei mitään ole koskaan tapahtunut. Siitä se toipuminen vasta alkaa.

- Minka

Rakkautta vain

Tämä viikonloppu oli ihanan rentouttava. Olin tosiaan vanhemmillani auttamassa lastenhoidossa ja vaikka välillä tuntuu etteivät ne lapset rauhotu millään, ovat he silti niin rakkaita. Siinä unohtaa jokaisen tottelemattomuuden ja hermostuksen, kun käy uimassa Ellin kanssa ja Elli pitää tiukasti pikku kätösillään minusta kiinni ja kun kysyn onko hän tädin kulta niin hän nyökkäilee ja alkaa pussailla mahdottomasti. Tai kun Vilille tulee suru puseroon ja hän hakee lohtua minun sylistäni. 

Lasten mielestä parasta minun kanssani on mönkijä-ajelut. Ajetaan tuolla metsäpoluilla ja huudetaan kurkku suorana. Se on lasten mielestä parasta ja pienikin vauhti on päätä huimaava heille. Tänä aamunakin lapsien ensimmäinen kysymys oli "nytkö mennään ajamaan mönkijällä?", kun ilmestyin keittiöön tukka pystyssä vasta heränneenä. 

Kävimme myös Ellin kansa keräämässä marjoja. Olihan tuo Vilikin mukana, mutta viihtyi "keppitarhassaan", kun Elli oli ahkera marjan kerääjä. Eräs ystäväni totesi, että minun pitäisi kaapata nuo lapset kotiini asumaan, sillä tulen aina niin onnelliseksi heidän kanssaan. Ja tottahan se on. Eipä tässä maailmassa voi mikään olla huonosti, jos vain nuo lapset minua rakastavat. Mitä muuta sitä voisi elämältä kaivata? Elli ja Vili ovat olleet kantava voima minulle aina, tietämättään. En voi tarpeeksi korostaa, miten kuollut olisin jo, jossen voisi ajatella, että nuo ipanat tarvitsevat minua. Kyllähän aina oma äiti ja isä ovat tärkeämpiä kuin täti, mutta uskon silti tuovani edes jotain iloa ja onnea heidän elämäänsä. Ihan vain siitäkin syystä, että joka kerta kun lähden he toteavat, että miksi minun pitää taas lähteä ja että heille tulee kova ikävä minua. Rakkautta.

Vanhemmilla parasta myös on se, kun saa lukea mitä haluaa tai värittää aikuisten värityskirjaa (kyllä, minäkin olen hurahtanut niihin). Saa olla rauhassa - silloin kun lapset eivät hyöri ympärillä siis. Iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan, saa omaa aikaa ja saa tehtyä asioita joita ei jotenkin kotona saa tehtyä, kuten luettua Eric Axl Sundia, joka on uusi lempikirjailijani. Hän käsittelee kamalia asioita, mutta kirjoittaa niistä upeasti. 

Miten teidän viikonloppunne sujui?

-Minka