Lähtölaskenta alkaa

Perjantaina Joona lähtee Islantiin. Tunnelmat ovat ristiriitaiset. Olen luonnollisesti tottunut siihen, että tuo rakkauspakkaus on tuossa vieressä päivittäin, joten ajatus siitä, että kohta hän on tuhansien kilometrien päässä, on ahdistava. Joona on kuitenkin iso osa tukiverkkoani, sillä hän on se kenelle soitan aina öisin ja joka jaksaa lohduttaa läpi jokaisen ahdistuskohtauksen ja käsittämättömän itkukohtauksen. Kuka tänne sitten rientää keskellä yötä kun tuntuu, että teen jotain typerää jos jään yksin? 

Tottakai minulla on ystäviä. Hyviä, rakkaita ja ihania ystäviä. Masennus kuitenkin etäännyttää ihmisistä. Sitä alkaa ajattelemaan, ettei kukaan jaksa katsella ahdistunutta naamaani. Tai että kukaan ei jaksa kuunnella itkuani kun en edes tiedä miksi itken. Hitto, minäkään en jaksaisi itseäni! Siksi en ihmettelekään miksi niin monet toteavat, että kanssani on liian rankkaa olla. Tiedän ja ymmärrän, että esimerkiksi näkemisten perumiset aiheuttavat turhautumista ihmisissä, mutta samaan aikaan he eivät ymmärrä millaisen tunnekuohun ja itsesyytösketjun käyn läpi kun joudun perumaan. 

Eikä se ole ihmisten vika. Todella monet ihmiset käyttävät sanaa "ahdistaa" tai "masentaa" liian kepeästi. Se ei yhteiskunnassamme ole mikään iso juttu, jos vähän ahdistaa tai masentaa. Masentuneelle, minulle, se on kuitenkin jotain minua suurempaa. Se on hengityksen salpaavaa, paniikkikohtauksen aiheuttavaa ja itkettävää ahdistusta. Itse kuvittelen itseni ahdistuksen sattuessa kohdalle siiliksi. Olen siili joka pelkää ihmisiä niin paljon, että käpertyy kerälle ja suojaa itsensä piikeillä. Eikä silloin voi vain lähteä rullailemaan kaupungille sinä pienenä keränä ja olettaa, että saisi itsestään jotain irti annettavaksi muille ihmisille.

Ja Joona ymmärtää tämän. Hän ymmärtää ja houkuttelee minut pois kerästäni kipollisella maitoa. Minun kipponi maitoa koostuu hellyydestä, ymmärryksestä ja ihan vain siitä, että on siinä. 

         

Toki, eihän hän maan pinnalta katoa, muuttaa vain vähäksi aikaa toiselle puolelle maapalloa. Sielläkin onneksi toimii internet, joten on skypet ja whatsappit ja kaikki mahdolliset nykyajan teknologian ihmeet. Hellyyden kipeänä ihmisenä siitä vain puuttuu se fyysinen kosketus, jota kaipaan. Terapiassa tosin keksittiin tähänkin ratkaisu - pehmolelut! Voiko parempaa tekosyytä olla päästää se sisäinen lapsi vapaaksi ja täyttää sänky pehmoleluilla, koska ei osaa nukkua yksin? Nerokasta!

Tuottaako teille yksin nukkuminen vaikeuksia? Onko teillä vielä säilössä vanhoja lapsuuden pehmoleluja?

~ Minka