Yksin lentäen

Yksin matkustaminen on jotain, mitä jokaisen tulisi kokea. Siinä on jotain rauhoittavaa, kun saa istua yksin kahvilassa, kuunnella hyvää musiikkia ja katsoa ihmisiä, jotka ovat innoissaan lähdössä maailmalle - tai maailmalta kotiin. Löysin täydellisen kahvilan, joka oli käytännössä tyhjä, mutta siitä käveli ohi jatkuvasti ihmisiä. Toisaalta rauhallinen paikka, mutta ei autio. Toisella puolella näkyivät kentältä lähtevät autot, toisella lähtevät koneet. Olo oli onnellinen ja rauhallinen, vaikka olin nukkunut ehkä kaksi tai kolme tuntia koko yönä, mikä yleensä edesauttaa ahdistumista. Maanantaina mielialaani ei kuitenkaan voinut pilata mikään. Näin rakkaani ja mitään muuta en elämältäni kaivannutkaan sinä päivänä.

Lentoni kulki siis Helsingistä Oslon kautta Reykjavikiin. Kun oli boardingin aika ja seisoin "jonossa" matkalla koneeseen, takanani oleva pariskunta keskusteli kaikista mahdollisista lento-onnettomuuksista. "Muistatko sen kun siinä lentoturmatutikinnassa tutkittiin sitä juttua, jossa lentokoneesta oli yht'äkkiä vain tippunut yksi moottori pois?" "Joo! Entäs se kun se perämies teki itsemurhan matkustajakoneella?". Jos en jo siinä kohtaa tärissyt, niin sen jälkeen kyllä. En oikeastaan muuten ole lentopelkoinen, mutta nousut ja laskut pelottavat, sillä niissä tapahtuu eniten onnettomuuksia. Siihen päälle vielä se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin... Juuri ennen koneeseen astumista kaksi nuorta vitsailivat kuullessaan luultavasti tankkausääniä (näin jälkeenpäin ajateltuna, sillä lento oli myöhässä), että ne olivat "kuoleman ääniä". Jos olisin rohkeampi, olisin kääntynyt ympäri ja käskenyt tyttöjen olla hiljaa - mitäs jos minun paikallani olisikin ollut joku oikeasti lentopelkoinen? Ei varmasti olisi tarvittu enempää siihen, että hän olisi kääntynyt kannoillaan ja jättänyt lomamatkan väliin. 

Nousu sujui kuitenkin turvallisesti ja matka saattoi alkaa. Lento Osloon sujui aika pitkälti nukkuessa, tai no, tajuttomana, sillä en juurikaan nukkunut, mutta silmät eivät pysyneet aukikaan. Oslon päällä oli aivan tolkuton sumu ja ennen kuin tajusin sen olevan sumua, tunsin kauhuissani lentokoneen hidastavan vauhtiaan (tiedättekö sen tunteen jonka lentokoneessa saa kun ollaan laskeutumassa?) ja panikoin, että aikooko se hullu kapteeni laskeutua pilveen?! Seuraava ajatus olikin sitten, että mistä kapteeni näkee, missä kiitorata sijaitsee, sillä näkyvyys oli valehtelematta siiven kärkeen eikä yhtään pidemmälle. Maahan päästiin kuitenkin turvallisesti sumusta huolimatta ja vain puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin koska puoli tuntia on pitkä aika vain alle kahden tunnin vaihtoajasta, ehdin ainoastaan käydä metsästämässä itselleni elämäni pahimman kana-caesar-salaatin, syödä sen ja juosta vielä vessan kautta koneeseen. Toisaalta, enpähän ehtinyt stressata seuraavaa lentoa.

Lento Oslosta Reykjavikiin meni myös nukkuessa, mutta tällä kertaa ihan oikeasti nukkuessa, eikä vain tajuttomana, hah! Minulla oli ihanasti tilaa, kun viereeni ei tullut ketään. Siinä kohtaa kun aloimme lähestyä määränpäätä otin virkkuukoukun esiin ja aloin virkata itselleni pipoa. Teen sen aivan ihania puff-silmukoita käyttäen, ohjeen pääset katsomaan tästä. Lentopelkoa rauhoitti myös musiikki - kun oli napit korvissa, ei kuullut kaikkia niitä pelottavia ääniä joita koneesta lähtee. Toinen lento oli siis melkein jopa rentouttava, yllättävää kyllä.

Reykjavikiin, tai oikeammin Keflavikin lentokentälle, saavuttaessa en joutunut odottamaan matkalaukkua kovinkaan kauaa (juuri sopivasti sen verran, että ehdin käydä vessassa), vaan pääsin hyvinkin pian metsästämään bussilipputiskiä. Sen löytämiseen meni noin kaksi minuuttia, sillä Keflavik ei ole kovin iso kenttä. Minua palveli kovin yrmyn näköinen ja oloinen nainen, joka velotti alle tunnin matkasta Reykjavikiin 2200kr, eli noin 15€. Huah! Islannissa ei kuitenkaan ole mitään julkista liikennettä tuolle välille, joten halvemmallakaan ei oikein pääse. Siinä hetkessä hinta tosin tuntui yhdentekevältä, sillä olinhan vain tunnin matkan päässä rakkaastani - samassa maassa sentään jo! 

Ikuisuudelta kestävän bussimatkan jälkeen näin vihdoin rakkaani. Näin Joonan jo kaukaa bussin ikkunasta ja voi että niiden perhosten määrää! Sanat eivät riitä kuvailemaan miltä vatsanpohjassa tuntui, kun näki rakkaansa niin pitkän ajan jälkeen taas. Halasimme ja pusuttelimme hetken, ja suuntasimme sen jälkeen Joonan talolle. Joonahan ei ollut maininnut, että asuu törkeässä ylämäessä... Hän lupasi sitten, että korvauksena hän antaa minulle jalkahieronnan, joten eipä harmittanut ylämäet enää. 

Kerron lisää reissusta sitten viikonloppuna kun pääsen kotiin, sillä muuten ensinnäkin tästä tulee liian pitkä, eikä kukaan jaksa lukea tätä ja toisekseen, haluan keskittyä nauttimaan Joonan seurasta vielä hetken. Niin ja, Joonan tekemä pizza kutsuu!

Mitä kaikkea haluaisitte kuulla reissustani? Erityistoiveita?

- Minka