Jännitystä ja viikonloppua

Huomenna tähän aikaan olen Joonan turvallisessa sylissä Islannissa. En vieläkään voi käsittää sitä, sillä tämä kahdeksan viikkoa on tuntunut ikuisuudelta ja silti se on mennyt yhdessä hujauksessa. Juuri kun alan tottua erossa olemiseen ja siihen, ettei ole ketään kenessä kiehnätä (paitsi jo kyllästyneet ystäväni ja Vili ja Elli), niin näen rakkaani ja haen sieltä uuden läheisyysriippuvaisuuden. Voi ystäväparkojani...

Niin ihanaa kun onkin päästä Joonan luokse, on se myös pelottavaa nähdä hänet näin pitkän tauon jälkeen. Mitä jos se tuntuukin oudolta? Mitä jos se ei tunnu enää samalta? Mitä jos Joona ei rakastakaan minua enää? Tai jos en ole enää viehättävä hänen mielestään? Mitä jos kaikki onkin muuttunut ja mikään ei ole enää ennallaan? Mitä jos?

Ahdistusjännityksen vuoksi en ole oikein pystynyt puhumaan Joonan kanssa facetimessa, sillä ahdistun heti pelkojeni kanssa. On turvallisempaa, kun hän on tekstiä puhelimessa vielä hetken ajan. Tuntuu, että sekoaisin jos vielä puhuisin hänen kanssaan facetime puheluita, sillä hän on niin lähellä mutta silti niin kaukana. En tiedä tulenko itkemään vai nauramaan vai kiljumaan vai kaikkea edellä mainittuja asioita kun astun ulos bussista ja Joona odottaa minua siellä. Kun näen hänet ikuisuuden jälkeen.

Viikonloppuni on sujunut jännittäessä. Jännittäessä Joonan tapaamista, jännittäessä yksin matkustamista, jännittäessä lentämistä (olen lievästi lentokammoinen, pelkään nousuja ja laskuja, sillä niissähän tapahtuu eniten onnettomuuksia), jännittäessä haastattelua harjoittelupaikkaa varten. Harjoittelupaikan sain ja minulla tulee olemaan ihana esimies. Tunnen oloni onnekkaaksi pitkästä aikaa. Asiat alkavat järjestyä. Sain uuden työn, sain harjoittelupaikan, pääsin siihen valinnaiseen johon halusinkin koulussa, Joonan vaihto on puolessa välissä... Minulla on paljon mistä olla kiitollinen, mutta sen tuppaa unohtamaan liian usein. Liian helposti keskittyy niihin asioihin, jotka tuovat pahan olon. Se on vain liian helppoa.

Mutta tänään aurinko paistoi, ruska on kauneimmillaan ja ilma sopivan kirpeä, enkä voinut olla onneton. Tänään kun tiskasin astioita keittiössä ja kuuntelin musiikkia, huomasin itseni laulavan mukana ja heiluttavan takapuoltani musiikin tahtiin. Teen niin vain, kun olen onnellinen. Kun on masentunut, onnelliset hetket iskevät niin sanotusti takavasemmalta, vaikka se kuullostaakin hassulta - miten muka voisi olla tajuamatta että on onnellinen? Helposti, ilmeisesti, mutta silloin se onnellisuus tuntuu vieläkin paremmalta.

Sellainen oli minun viikonloppuni, täynnä ajatuksia, pelkoja, jännitystä, juoksentelua ja pieniä onnen hetkiä. Kun alkaa tuntemaan olonsa hetkittäin onnelliseksi myös ilman Viliä ja Elliä, tietää alkavansa todella parantua.

Mitäs muuten pidätte blogini uudesta ulkoasusta? Vihdoin sain siitä juuri minun näköiseni. Bannerini teki ja suunnitteli ihana koulutoverini ja ystäväni Julia <3 Kiitos vielä tuhannesti, nyt blogini on täydellinen!

-Minka