Oo siellä jossain mun

Tiedän kokemuksesta, että monia voi kiinnostaa tietää enemmän Joonan vaihtovuodesta ja siitä, miten parisuhteemme sen kestää. Moni voi sanoa että eihän puoli vuotta ole aika eikä mikään, nopeastihan se menee, mutta kun olet tottunut itkemään ainoastaan sen yhden ihmisen sylissä, ei se todellakaan ole helppoa. Aika menee uskomattoman hitaasti ja tuntuu ettei tämä koskaan lopu. Kärsivällisyys, rakkaus ja luottamus on koetuksella. Varsinkin, kun Joona kertoo miten kaikki hänen vaihtoystävänsä erosivat melkein heti omista kumppaneistaan ja ottivat Islannista uudet...

Olen vähän kuin paimenkoira. En pidä siitä, että laumani on hajaantunut vaan haluan pitää kaikki lähellä. Vähintään samassa maassa, mutta tavallisiin muuttoihinkin on vaikea tottua, jos toisen kaupunki muuttuu, kuten huomasin vanhempieni muuttaessa Saloon. Hätäännyn jos joku on kaukana enkä voi paimentaa häntä. Tämän takia säännöllisen epäsäännöllisesti panikoin Joonan suhteen. Ja Joona jaksaa lohduttaa. Hän jaksaa katsoa ja olla rauhallinen kun minä juoksen pitkin seiniä ja olen ihan varma että nyt tulee ero. Joona kuuntelee sydäntään ja on varma siitä, ettei tämä kaada meitä. Hän on päättänyt olla kanssani, joten hän on kanssani.

Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että nyt riitti. En jaksa enää odottaa. Välimatka on liian pitkä ja ikävä liian kova. Vihaan tätä. Erokin olisi parempi vaihtoehto. Mutta sitten juttelin äitini kanssa ja hän sanoi jotain, mikä sai minut pysähtymään. "Minka, joistain ihmisistä ja pareista vain näkee sen, että he kuuluvat yhteen. Sinusta ja Joonasta näkee sen. Te kuulutte yhteen". Jos äitini sanoo noin, sen on pakko olla totta. Äitini haluaa lapsilleen vain parasta (eikös kaikki äidit?) eikä hyväksy ketään ellei mies/nainen ole vähintäänkin sielunkumppanin tasoa. Tuon lausahduksen jälkeen olen ollut rauhallisempi. Paimenkoira pääsee valloilleen aina välillä, mutta harvemmin. En ole enää jatkuvan ahdistuksen ja pakokauhun vallassa, vaan jaksan uskoa tulevaan ja rakkauteen. Meihin.

Etäsuhteessa ja etenkin toisen ollessa vaihdossa tärkeintä on, ettei luovuta. Ettei anna periksi. Että järjestää aikaa. Helposti toinen jää huomiotta, kun siellä kohdemaassa on niin jännää ja uutta kaikki, mutta kumppanille pitää järjestää aikaa. Joka päivä. Sanonkin Joonalle, että jos hän saa minut iloiseksi ensin pienillä asioilla, kuten viesteillä tai lyhyilläkin facetime-puheluilla, saa hän paljon enemmän irti omasta ajastaan siellä, kuin jos ensin olisin ahdistunut ja paniikissa ja hänen pitäisi käyttää paljo aikaa minun rauhoitteluuni.

Pitää muistaa myös haaveilla välillä. Millaista elämä sitten on, kun toinen palaa. Miten hyvältä sitten tuntuu, kun toinen on siinä lähellä, eikä enää ole lähdössä mihinkään. Meidän kohdallamme haaveilu kohdistuu yhteenmuuttoon ja saksanpaimenkoiraan, vaikkakin se koira voi todellakin jäädä haaveeksi.

Ja pitää ymmärtää, että se vaihdossa oleva ihminen ei ole enää palatessaan täysin samanlainen. Muutokset eivät kuitenkaan välttämättä ole negatiivisia. Olen huomannut, että Joona on aikuistunut ihan kamalasti. Ennen olin selkeästi se aikuisempi ja kypsempi, mutta nykyään minusta tuntuu, että olen ihan kakara hänen rinnallaan. Se on vähän pelottavaakin. Toisaalta, ihanaa että tuo minun Peter Panini vihdoin aikuistuu! Rakastan häntä millaisena vain, mutta onhan se kiva, kun toinen ei kauhistu kun haaveilen vauvoista (krooninen vauvakuume...) tai häistä. 

Summa summarum, vaihdosta selviää. Jos ja kun parisuhde kestää sen, se kestää mitä vain. Vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa, tietää sydämeni silti ettei voisi rakastaa ketään muuta. Tai ei, ettei halua rakastaa ketään muuta. Sen vuoksi, sen voimalla, jaksan odottaa rakastani. Ei se elämä lopu siihen kun toinen lähtee, se vain muuttuu hetkeksi ja kukaties, ehkä rakkautemme on entistäkin syvempää ja vahvempaa, kun Joona palaa takaisin. 

Onko teillä kokemuksia vaihtovuodesta ja parisuhteesta? Vinkkejä ikävään?

-Minka