Ajankäytöstä

Lupasin viime postauksessani kirjoittaa lisää uudesta kalenteristani ja siitä, miten helpotan ajankäyttöäni.

Olen niin tottunut siihen, että kasaan vain lautaselleni kaiken mahdolliset ja mahdottoman, etten osaa ajatella omaa jaksamistani etukäteen. Kerroin terapiassa syksystäni; minulla on koulua, töitä (wanhojen tansseihin valmistautuminen alkaa, joten töissäni on kiire ja pelkään saavani haukkuja jossen olekaan tarpeaksi nopea), seurakuntajuttuja, saleilua... Terapeuttini sitten kysyi, että miten jaksan tuon kaiken. Pysähdyin vasta tuossa kohtaa miettimään asiaa, niin, miten pääni kestää tuon kaiken. Olisin jo ilman masennustani todella stressaantunu, saatikka sitten, kun oma pää taistelee joka aamu vastaan. 

Onneksi terapeutillani oli loistava vinkki minulle. Koska yhtäkään asiaa en voisi enkä haluaisi heittää kalenteristani pois, pitää ne lajitella. Käytimme esimerkkinä kiviä. Isot kivet ovat ne pakolliset, kuten koulu, työt ja terapia. Pienet kivet ovat ne jotka haluaa ehdottomasti mukaan, kuten kotipäivät, saleilu ja seurakunta. Hiekkaa on sitten ne loput asiat, jotka on ihanaa saada kalenteriin, mutta jotka eivät ole  ns. mielenterveyden kannalta oleellisia. 

Tämän vuoksi siis aikataulutus. Kun aikatauluttaa, saa asiat paremmin mahtumaan kalenteriin, jolloin sinne isojen kivien lisäksi mahtuu muutakin.  Olen toisaalta niin organisointihullu ihminen, että nautin siitä kun saan aikatauluttaa asioita. Se myös helpottaa olemista ja menemistä, kun tuntee masennuksena oikut ja osaa väistää ne tilanteet, joissa iskee halu jäädä kotiin piiloon.

Minulle esimerkiksi on helpompaa pysyä liikkeessä, kuin lähteä monta kertaa liikenteeseen. Eli jos vaikka olen ollut töissä ja pääsen pari tuntia aiemmin kuin mitä ystäväni ehtisi nähdä, menen siinä yleensä vaikka salille, sillä tiedän etten kotiin mentyäni enää pääsisi lähtemään vaan alkaisi ahdistaa. Pitää osata luottaa siihen, että tuntee itsensä ja mennä sen mukaan.

Mitä vinkkejä teillä on kiireiseen arkeen ja ajankäyttöön?

-Minka 

Ihana ja haikea viikonloppu

Joona lähti perjantaina maailmalle ja minä menin shoppailuterapiaan - toisin sanoen kolusin kauppoja ja etsin kaikkea mahdollista ihanaa pöllöä. Myyjillä oli hauskaa kun he esittelivät minulle erinäisiä pöllökoruja ja huiveja ja avaimenperiä, ja minä aina hihkaisin kimeällä äänellä "iiiik ihana!!!". Minulla on jo erinäisiä pöllötavaroita ja en ymmärrä miten hyvälle tuulelle ne voivat minut saada!! Jo se, että saan pitää pöllökorua kaulassa tai huivia harteilla tai edes pieniä pöllökorvakoruja korvissani tekee päivästäni vähän ihanamman. Hassua, eikö?

Vietin viikonloppuni vanhemmillani Salossa. Minulla on sielläkin oma huone ja veljeni lapset tulivat sinne yökylään.  Miten rakkaita nuo pienet ihmisen alut voivatkaan olla. Miten mikään voisi olla huonosti, kun Vili halaa ja sanoo "minä rakastan sinua täti" tai kun olen lähdössä ja Elli ottaa minua kädestä kiinni, katsoo minua silmiin ja kysyy "miksi sinä täti taas lähdet? Minulle tulee ikävä sinua". Hetken aikaa tässä maailmassa ei mikään ole huonosti. Onneksi saan lapsiterapiaa jo kahden viikon päästä uudelleen. 

Yksi suurimpia merkkejä toipumisestani on se, että jaksan lapsia tilanteessa kuin tilanteessa. Olen taas se rauhallinen järjen ääni joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Kun minulla oli pahin aika masennuksessani, en kestänyt pienintäkään kiukuttelua. Muistan kerran, kun olin Vilin kanssa kahden kymmenen minuuttia kun äitini oli koiran kanssa pienellä lenkillä ennen kuin lähdimme kaupungille. Puolessa välissä minä itkin keittiön lattialla ja Vili olohuoneessa, ja minä soitin äitille, että tule äkkiä takaisin. Silloin minä ja äitini tajusimme, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset ovat kuitenkin aina olleet minulle voimavara, ja nyt he ovat sitä taas. Mietin tuossa saunassa viikonloppuna, että pitäisikö sitä hylätä tuo pappeuden haaveammatti ja alkaa taas haaveilemaan lastenhoitajan urasta?

Tein myös itselleni syksyä helpottavan kalenterin - siinä on kellonajat 6-22 ja koko viikko samalla aukeamalla. Joudun menemään käytännössä minuuttiaikataulun mukaan tämän syksyn, joten tuollainen kalenteri helpottaa arkeani. Minulla on kuitenkin aika paljon lautasellani nyt syksyllä, mutta niistä lisää seuraavassa postauksessa. Samoin siitä, miten ajankäyttöä voi helpottaa.

Millainen viikonloppu teillä oli?

-Minka

Viimeinen päivä

Tänään oli viimeinen päivä ennen kuin Joona lähtee Islantiin. Minulla oli aamulla terapiaa ja siellä olikin rentouttavaa käsitellä fiiliksiä Joonan lähtöön liittyen kaiken muun rinnalla. Terapian jälkeen lähdimme hoitamaan viimeisiä Joonan asioita kaupungille ja kauniista ilmasta johtuen päädyimme lempipaikallemme istumaan - Tuomiokirkon portaille. Siellä me olemme istuskelleet joka kesä aina ensi treffeistämme lähtien juttelemassa ja pussailemassa. 

Tuomiokirkon portaat kuvastavat minulle Helsinkiä. Rakastan Helsinkiä, sanonkin aina että jos Helsinki olisi mies, olisin jo naimisissa. Portailla ajatukset kulkevat sujuvasti ja hengitys helpottuu. Vaikka kaikkialla muualla tuntuisi olevan vain mustaa, tuossa auringonpaisteessa istuessani pimeys väistyy edes hetkeksi.

Istuskelun jälkeen kävimme vielä viimeisen kerran ulkona syömässä ja Joonalla hakemassa hänen tavaransa, sillä olemme viimeisen yön minun luonani.  Asun kehäradan varrella, joten pääsemme täältä kätevästi lentokentälle - jossa pitääkin olla sitten jo ennen seitsemää aamulla. 

Se hetki lentokentällä, kun pitää kääntää selkä ja lähteä eri suuntiin kävelemään, hirvittää minua. Voin jo nyt tuntea miten sydämeni juoksee Joonan perään ja piiloutuu hänen reppuunsa, jolloin minulle jää vain se ulkokuori. Tai ei. Minulle jää Joonan sydän. Niin kuin Risto Saarinen kirjassaan "Oppi rakkaudesta" kertoo, että rakastava tarjoaa ja luovuttaa sielunsa rakastetulleen lausumalla sanat "rakastan sinua" ja jää sieluttomaksi siihen asti, että rakkauden kohde vastaa rakkauden tunnustukseen, jolloin rakastava saa hänen sielunsa omansa tilalle. Saarinen toki puhuu sielusta, kun minä sydämestä, mutta minulle ne ovat niin lähellä toisiaan, että vertaus sopii molempiin.

Laskimme, että Joona on poissa 20 viikkoa. 19 olemme erossa, sillä menen sinne syyslomallani. Olemme erossa 9 viikkoa ennen kuin menen sinne ja 11 sen jälkeen. Tähän mennessä pisin erossa olo aikamme on ollut 3 viikkoa. Toisaalta minulla on niin kiireinen syksy koulun, töiden, terapian ja ystävien kanssa, että äkkiäkös tuo menee. Eikö?

Toivottavasti teille tulee iloisempi perjantai kuin tänne.

- Minka

Lähtölaskenta alkaa

Perjantaina Joona lähtee Islantiin. Tunnelmat ovat ristiriitaiset. Olen luonnollisesti tottunut siihen, että tuo rakkauspakkaus on tuossa vieressä päivittäin, joten ajatus siitä, että kohta hän on tuhansien kilometrien päässä, on ahdistava. Joona on kuitenkin iso osa tukiverkkoani, sillä hän on se kenelle soitan aina öisin ja joka jaksaa lohduttaa läpi jokaisen ahdistuskohtauksen ja käsittämättömän itkukohtauksen. Kuka tänne sitten rientää keskellä yötä kun tuntuu, että teen jotain typerää jos jään yksin? 

Tottakai minulla on ystäviä. Hyviä, rakkaita ja ihania ystäviä. Masennus kuitenkin etäännyttää ihmisistä. Sitä alkaa ajattelemaan, ettei kukaan jaksa katsella ahdistunutta naamaani. Tai että kukaan ei jaksa kuunnella itkuani kun en edes tiedä miksi itken. Hitto, minäkään en jaksaisi itseäni! Siksi en ihmettelekään miksi niin monet toteavat, että kanssani on liian rankkaa olla. Tiedän ja ymmärrän, että esimerkiksi näkemisten perumiset aiheuttavat turhautumista ihmisissä, mutta samaan aikaan he eivät ymmärrä millaisen tunnekuohun ja itsesyytösketjun käyn läpi kun joudun perumaan. 

Eikä se ole ihmisten vika. Todella monet ihmiset käyttävät sanaa "ahdistaa" tai "masentaa" liian kepeästi. Se ei yhteiskunnassamme ole mikään iso juttu, jos vähän ahdistaa tai masentaa. Masentuneelle, minulle, se on kuitenkin jotain minua suurempaa. Se on hengityksen salpaavaa, paniikkikohtauksen aiheuttavaa ja itkettävää ahdistusta. Itse kuvittelen itseni ahdistuksen sattuessa kohdalle siiliksi. Olen siili joka pelkää ihmisiä niin paljon, että käpertyy kerälle ja suojaa itsensä piikeillä. Eikä silloin voi vain lähteä rullailemaan kaupungille sinä pienenä keränä ja olettaa, että saisi itsestään jotain irti annettavaksi muille ihmisille.

Ja Joona ymmärtää tämän. Hän ymmärtää ja houkuttelee minut pois kerästäni kipollisella maitoa. Minun kipponi maitoa koostuu hellyydestä, ymmärryksestä ja ihan vain siitä, että on siinä. 

         

Toki, eihän hän maan pinnalta katoa, muuttaa vain vähäksi aikaa toiselle puolelle maapalloa. Sielläkin onneksi toimii internet, joten on skypet ja whatsappit ja kaikki mahdolliset nykyajan teknologian ihmeet. Hellyyden kipeänä ihmisenä siitä vain puuttuu se fyysinen kosketus, jota kaipaan. Terapiassa tosin keksittiin tähänkin ratkaisu - pehmolelut! Voiko parempaa tekosyytä olla päästää se sisäinen lapsi vapaaksi ja täyttää sänky pehmoleluilla, koska ei osaa nukkua yksin? Nerokasta!

Tuottaako teille yksin nukkuminen vaikeuksia? Onko teillä vielä säilössä vanhoja lapsuuden pehmoleluja?

~ Minka

I'm back!

Niin siinä sitten lopulta kävi. Masennus ja elämä kävi liian ylivoimaiseksi ja blogi jäi pois. Nautin kuitenkin suuresti blogin kirjoittamisesta, joten päätin tarttua härkää uudelleen sarvista. Minusta tulee nyt kunnon bloggaaja, joka muistaa ja jaksaa kirjoittaa! Olkoon se minulle rutiini jota tarvitsen elämäni kaaoksen keskellä.

Koska tästä kirjoituksesta tulisi kilometrien mittainen jos päivittäisin kaikki kuulumiset, lähden puhtaalta pöydältä. Lyhyesti:

Hei, minun nimeni on Minka. Olen 23-vuotias nuori nainen Helsingistä. Sairastan masennusta. Rakastan yhtä miehen alkua, Joonaa. Olen kahden lapsen onnellinen täti. Opiskelen matkailuvirkailijaksi Helmi Liiketalousopistossa. Jään kohta puoleksi vuodeksi sotaleskeksi, kun Joona lähtee vaihtoon Islantiin. Siitä tulee koettelemus, mutta toivon meidän kolmen vuoden seurustelun tehneen jo suhteestamme niin vahvan, että selviämme siitä.

Kyllä, pyörsin päätökseni anonyymiydestä. Käsittelen omaa sieluani blogissa, joten miksen tekisi sitä omalla nimelläni. Läheiset tunnistavat kuitenkin, ja tuntemattomat eivät lopulta tee sillä tiedolla mitään. Se tuo kuitenkin minut lähemmäksi lukijoitani. Olen minä, enkä jokin hahmo.

Mitäkö tämä "todellinen" minäni sitten haluaa käsitellä blogissaan? Elämää. Ja koska en oikein muusta tiedä, niin omaa elämääni. Omaa sotaa masennukseni kanssa, rakkautta ja naurua, itkua ja surua ja kaikkea siltä väliltä. Maasta taivaaseen ja ylikin. Ruikutusblogia en rupea tekemään, mutta sitäkin rehellisempää tekstiä minulta saa.

Äänestäkäähän rakkaat lukijani montako kertaa tahtoisitte, että julkaisisin blogissani tekstiä per viikko! Eikös olekin ihanaa, kun pääsee itse vaikuttamaan ;)

-Minka

Kun huono päivä iskee

Tänään on ollut kamala päivä. En ole saanut mitään aikaiseksi. Vessassa käyntikin on ollut liian voimia vievää, saatikka ihmisten viesteihin vastaaminen. Pakkohan ihmisen on käydä vessassa, en nyt tässä tarkoita että olisin laskenut alleni, vaan että keräsin voimia vessaan päästäkseni kauan. Ja läheisille on pakko vastata, koska muuten he soittelevat äidilleni ja kysyvät olenko vielä elossa, enkä halua huolestuttaa ketään. 

Tälläiset päivät ovat pahimpia. Kun yhtäkkiä on vain tajuttoman surullinen ja apaattinen, eikä tiedä mistä se johtuu. Kun ei ole tietoista syytä pahalle ololle, jonka voisi ratkaista jotenkin, kasvattaa se pahaa oloa entisestään. Sitä tuntee olevansa loukussa ja alkaa panikoimaan, että loppuuko se apaattisuuskohtaus ollenkaan.

Rankimpia nämä päivät ovat silloin, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Kun pitäisi lukea pääsykokeisiin tai on sopinut menoa. Harva ihminen ymmärtää, jos sanoo että "tänään en jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä", joten helposti päätyy lähtemään silti ja olemaan henkisesti ihan muualla koko ajan. Tänäänkin lupasin tehdä Deltalle iltapalaa (tai no lupasin ja lupasin, teen sitä aina kun hän on myöhään töissä), mutta nyt en ole jaksanut edes kääntää kylkeä sängyssä moneen tuntiin. Toivon saavani enemmän voimia tunnin sisällä... 

Olen sairastanut anoreksiaa, joten näinä päivinä minulle on helppoa vain jättää syömättä eikä vatsani edes huomaa asiaa. Vatsa saattaa alkaa kurnia vasta joskus puolen yön aikaan ja tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Sitten ei enää viitsi syödä, kun saa vain painajaisia.

Onneksi tälläiset päivät ovat vähentyneet huomattavasti lääkityksen alettua. Ehkä tämä tästä vielä joskus?

-Epsilon

All you need is love...

... tai no, ainakin se helpottaa vaikeina hetkinä.

Delta on yksi parhaista asioista elämässäni. Hän on se syy, miksi en ole vajonnut pohjalle asti (tarkoittaen nyt sitä, etten ole miettinyt itsemurhaa toteuttamisaikeena), vaan olen hakenut apua ja tehnyt PALJON töitä oman parantumiseni eteen. 

Tiedän miten vaikeaa on katsoa, kun oma rakas makaa sängyssä pitkään tuijottaen seinää tai kun suunnitelmat peruuntuvat usein, kun rakasta ahdistaa. Minusta tuntuukin, että Deltan kärsivällisyys minua kohtaan on loputon. En ymmärrä mistä hän sen ammentaa, mutta Luojan kiitos ammentaa jostain. 

Olemme kulkeneet Deltan kanssa jo (minun mittapuullani) pitkän matkan yhdessä - kohta kaksi vuotta. Kaikenlaista on koettu ja nähty, moniin karikkoihin törmätty ja kaikesta selvitty. Masennukseni selvittyä olin aivan varma, että hän pitää minua maailman suurimpana luuserina ja jättää minut. Ettei hän kestäisi katsoa pahaa oloani vaan lähtisi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. 

Deltalla on uskomaton kyky saada minut pois sieltä masennuksen verhon takaa. Se ei välttämättä käy huonona päivänä hetkessä, vaan vaatii pitkää maanittelua, mutta aina hän siinä jotenkin onnistuu. Aina hän saa minulta edes pienen hymyn tai puoliksi aidon naurahduksen. Ja ne voivat hyvinkin pelastaa koko päiväni.

Delta on myös iso osa turvaverkkoani. Tiedän, että kun ahdistaa, hän on aina läsnä. Voin juosta aina hänen luokseen jos tuntuu liian vaikelta. Hänelle voin puhua kaikesta, iloista, suruista, pahasta olosta, Jumalasta... Mistä vain. Elämässäni ei ole montaa sellaista ihmistä, joten olen onnellinen Deltasta.

Vaikka koskaa ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, uskon tämän olevan tässä - olen löytänyt itselleni toisen puoliskon (niin klisheeltä kun se kuullostaakin). Enkä voisi olla asiasta onnellisempi.

-Epsilon