Tädin pienet rakkauspakkaukset

Tädin rooli on ehkä maailman paras rooli minulle - varsinkin kun olen kaksinkertainen täti! Veljeni 1- ja 3-vuotiaat lapset ovat parasta piristystä minulle kaikkina päivinä, vaikkei henkinen sietokykyni handlaakaan tällä hetkellä pieniä rakkaupakkauksiani jos heillä on känkkäränkkä kylässä tai riehumisvaihe päällä. Ne rauhalliset hetket tekevät kuitenkin sieluni todella onnelliseksi. Hetket, kun saa katsoa peiton alla Niko Lentäjän Poikaa pieni poika kainalossa tai kun saa kuunnella pienen kolmevuotiaan pojan mielikuvituksen tuottamia tarinoita tai kun saa pieneltä yksivuotiaalta emännältä märän pusun. Niinä hetkinä on hetken aikaa hyvä olla ja helppo hengittää. Mikään ei voi olla huonosti. Nuo pienet rakkauspakkaukset vain asuvat liian kaukana, enkä näe heitä läheskään niin paljoa kuin haluaisin. Ja kohta he muuttavat vielä kauemmaksi, mutta silloin onneksi parempien kulkuyhteyksien varrelle, niin voin mennä milloin vain kyläilemään eikä tarvitse aina sopia vain aikoja jotka sopivat isälleni (minulla kun ei ole ajokorttia saatikka autoa).

Pieni neiti haluaa olla kuin veljensä - käydä potalla ja pukea ihan itse!

Tuon pienen pojan hymy saa tämän tädin hymyilemään huonoinakin päivinä

Olen aina halunnut olla se "cool"-täti, jonka luokse voi tulla yökyläilemään, mässätä, katsoa hyvä elokuva ja valvoa pitkään jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Jolle voi uskoutua kaikesta ja jonka luokse voi tulla evakkoon, kun omat vanhemmat ärsyttävät. Vielä ei osaa sanoa kuinka käy kun lapset ovat vasta niin pieniä, mutta tuo pieni poika ainakin tuntuu pitävän minua parhaana ystävänään - vaikka onkin oikeasti ihan äidin poika.

Yllätyn jatkuvasti siitä miten huomaavaisia ja älykkäitä jo pienetkin lapset ovat. Kun viimeksi olin veljeni luona ja sain todella pahan ahdistuskohtauksen kun vain itkin hysteerisenä ja koin olevani pahinta pohjasakkaa, tuli tuo pieni poika luokseni ja sanoi tomerasti "Ei täti! Täti ei itke!" ja tökkäsi minua peukaloilla silmiin. Nauratti. Pojan tavoite oli siis pyyhkiä kyyneliäni, muttei pikkuisilla sormillaan ihan onnistunut siinä. 

Elämäni olisi paljon rankempaa ilman noita kahta rakkauspakkausta - onneksi he siis ovat olemassa. 

- Epsilon

PS. Bloggerin sekoilun vuoksi tämä teksti puuttuu sivuiltani. Pahoittelut minun ja bloggerin puolesta!

Kivut masennuksessa

Masennuksessa esiintyy melkein aina myös jotain selittämättömiä kipuja. Itselläni näitä kipuja kesti puoli vuotta - puoli vuotta särkylääkkeiden napsimista koska alavatsaan sattui kuin olisi kuukautiset, mutta ei sitten kuitenkaan. Mitä huonompi ja stressaavampi viikko, sitä enemmän minuun sattui. Se rajoitti elämääni todella paljon. Usein en voinut lähteä kotoa sen vuoksi. Se vaikutti ihmissuhteisiini ja elämänlaatuuni. Elämäni kamalimmat kuusi kuukautta ikinä.

Ravasin lääkärissä vähintään kerran kuussa, eikä mitään vikaa löydetty. Kävin pari kertaa myös sairaalassa itkemässä, että tehkää nyt tälle jotain, en kestä enää. Loppuvaiheessa, kun tilanne alkoi selviämään, minulle annettiin ensin ärtyneen suolen diagnoosi. Siitä alkoi jatkuva vatsan toiminnan pakon omainen seuraaminen. Sain myös kuitulisää, joka vain pahensi oloani ja kipuani. Päädyin taas itkemään lääkärin vastaanotolle.

Seuraava lääkäri olikin täysi törkimys. Ensin hän "ehdotti" että poikaystäväni on väkivaltainen minua kohtaa, jonka vuoksi minulla on alavatsakipuja. Järkytyin. Olen ollut väkivaltaisessa suhteessa (henkisesti ja fyysisesti) ja nyt minulla on maailman kiltein poikaystävä. Miten hän kehtasikin ehdottaa tuollaista? Kun totesin, että ehdotus oli täysin absurdi, käänsi hän asian niin päin, että pelkään menettäväni poikaystäväni ja kerjään häneltä huomiota kivuilla. Järkytyin vielä enemmän. Totesin, että kivut rajoittavat elämääni niin paljon myös parisuhteessani, että ehdotus oli täysin epälooginen. Lopulta hän määräsi minut psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Ensin ajattelin, että kuka tuo lääkäri kuvittelee olevansa. Miten hän kehtaa edes ehdottaa, että "päässäni voisi olla jotain vikaa". Varasin kuitenkin ajan hoitajalle ja pääsinkin vastaanotolle varsin pian.

Ensimmäisellä tapaamisella hoitaja teki minulle testejä ja keskusteli kanssani. Lopuksi hän tuli siihen tulokseen, että minun on lähdettävä heti Auroran psykiatrisen päivystykseen. Kieltäydyin. En halunnut viettää jouluani laitoksessa. Sovimme siis, että näemme seuraavaba maanantaina, aaton aattona uudelleen. Pelkäsin koko viikonlopun joutuvani laitokseen jouluksi.

Maanantai saapui ja sain viimein apua. Ystävällinen italialainen lääkäri keskusteli kanssani tunnin ja konsultoi Auroran päivystävää lääkäriä. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, masennuslääkkeet ja lisää aikoja psykiatriselle sairaanhoitajalle, sillä siellä kaupunki hoitaa kaikki ne, joilla ei ole itsemurhariskiä. 

Kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa mielialaani, alkoivat myös kivuliaat päivät vähentyä. Ensin oli yksi kivuton päivä viikossa, sitten muutama. Lopulta oli vain yksi kivulias päivä viikossa. Olo oli paljon parempi. Lopulta sain jopa kuukautiseni takaisin, eli kivuliaita päiviä oli vain muutama kuukaudessa, ja nekin vain koska olen sattunut syntymään naiseksi.

Näin paranemiseni saattoi viimein alkaa.

- Epsilon

PS. Anteeksi bloggerin ja minun sekoilustani!!

Kuumeiset terveiset

Huonot päivät ovat todella uuvuttavia. Huonona päivänä mikään ei tunnu hyvältä, kaikki ahdistaa ja kaikkialle sattuu. Eilen oli taas yksi sellainen päivä.

En olisi millään tahtonut nousta sängystä aamulla. Ei sen takia että olisin ollut poikkeuksellisen väsynyt, vaan sen takia, että ajatus lähteä ovesta ulos ihmisten ilmoille ahdisti. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa, joten pitkän henkisen kamppailun jälkeen sain kun sainkin itseni ylös sängystä. Lähdin muotoiluttamaan kulmiani ja vielä salongin edessäkin pohdin, että pitäisikö kääntyä ympäri ja palata sängyn pohjalle. Minun piti kuitenkin myös lähteä metsästämään pääsykoekirjaani, joten samallapa tuo kaksi ahdistusta menee.

Kun kulmakarvani oltiin saatu ojennukseen (mikä onkin vaikea tehtävä, kun ne ovat niin kiharat ja jääräpäiset...), suuntasin kohti keskustaa. Metsästin pääsykoekirjaani jokaisesta kirjakaupasta jonka vain keksin, mutten löytänyt sitä mistään. Ahdisti vielä enemmän. Olin olettanut saavani sen heti sinä päivänä kun kirja julkaistaan ja koska muutokset ovat tällä hetkellä täysin mahdoton ajatus (oli sitten kyse päivän ruoan tai suunnitelmien muuttamisesta), menin täysin lukkoon. En koko päivänä keksinyt mitään fiksua tekemistä, makasin vain sängyssä peiton alla. En edes saanut aikaiseksi mennä suihkuun - sekin vaati liikaa energiaa.

Ajattelen kuitenkin niin, ettei minun tarvitse tällä hetkellä vaatia itseltäni liikaa. Jos saan edes kerran päivässä itseni pakotettua tekemään jotain muuta kuin makaamaan sängyssä, olen tyytyväinen.

Tämä päivä taas meni kuumeisena sängyssä. Vaikka en valita, tämähän on se houkuttelevin vaihtoehto joka päivä - sängyssä makaaminen.

- Epsilon

PS. Tässä tämä toinen puuttuva tekstini, pahoittelen bloggerin sekoilua!

Viikonlopun hurmosta

Eilinen (eli tämän viikon lauantai) oli rehellisesti sanottuna sekä ahdistavin että upein päivä aikoihin! Olimme Myyn ja toisen ystäväni kanssa katsomassa 30 Seconds to Marssia Hartwall-areenalla. Koska masennuksen takia olen todella kontrollifriikki (olen sitä muutenkin, mutta nykyään potenssiin sata) ja ahdistun kaikista uusista asioista (etenkin jos siihen liittyy väentungosta), olin koko lauantai-aamun todella ahdistunut. Tai no, heräsin vasta kahdeltatoista, mutta aamu sekin on - ainakin minulle. Hyperventiloin vähän väliä ja yritin estää "en tahdo mennä, jään kotiin"-ajatuksia, sillä niistä ajatuksista tulee nopeasti myös tekoja. Stressikipuni myös kiusasivat minua todella paljon - vatsaan koski ja se lisäsi ahdistustani. Monina päivinä pystyn pelkästään ajatuksen voimalla lopettamaan kipuilut ("muhun ei satu"-ajatuksilla), mutta eilen olin siihen liian heikko ja sorruin särkylääkkeisiin. Olen kuitenkin saanut lääkäriltäkin tähän hyväksynnän - kun on kipukierteessä, pitää vain ottaa särkylääkkeitä jotta se ei pahene. 

Kotoa lähtiessä ja kavereita odotellessa olin vielä ahdistunut ja hädissäni, että "mitäköhän tästä tulee", mutta kun pääsimme jonotuspaikalle ja saatoin keskittyä ystävieni kanssa vitsailuun, alkoi ahdistus kaikota. Nautin täysin siemauksin ystävieni seurasta, eikä väentungoskaan ahdistanut niin kuin normaalisti. 

Lämppäri soitti todella lyhyen aikaa keikalla, mistä emme kyllä valittaneet, vaikka saimmekin sitten odottaa 30 Seconds to Marssia yli tunnin verran. Olimme ystävieni kanssa yhtä mieltä siitä, että lämppäriksi "bändi" soitti liian rauhallista musikkkia. Bändi oli The Hearing ja se oli yhden ihmisen bändi. Tyttö teki kaiken musiikin itse miksauspöydällä ja lauloi myös. 

Itse 30 Seconds to Mars oli kuitenkin UPEA, kaiken odotuksen arvoinen, ehdottomasti!! Keikka oli todella energinen ja riehakas, niinkuin kuuluukin! Itselläni oli tavoitteena huutaa ja laulaa ääni käheäksi ja tavoite tuli saavutettua kun Delta nauroi minun äänelleni aamulla, hah! Elämäni ensimmäiseksi "oikeaksi" keikaksi tuo oli ehdottomasti UPEA kokemus (olen siis ollut kyllä kaksilla festareilla, mutta tarkoitan tässä tälläistä "lämppäri+pääesiintyjä"-tyyppistä keikkaa).

- Epsilon

Kärsivällisyydestä

Kärsivällisyys ei koskaan ole ollut hyveeni. Olen aina ollut niitä ihmisiä jotka haluavat kaiken heti tässä ja nyt. Kärsivällisyyteni ei ole riittänyt mihinkään pitkäaikaiseen, ei pitkäaikaisiin parisuhteisiin (kyllästyin puolessa vuodessa), ei pitkiin projekteihin kuvataiteissa tai käsitöissä tai peleissä. Delta (poikaystäväni) ja masennukseni ovat kuitenkin jonkin ihmeen kautta onnistuneet kasvattamaan kärsivällisyyttäni. Olemme olleet Deltan kanssa kohta kaksi vuotta yhdessä, mikä tuntuu pieneltä eliniältä (hyvällä tavalla). Delta on todella kärsivällinen – välillä tuntuu että hänellä riittää kärsivällisyyttä minunkin edestä, enkä tähän päiväänkään mennessä ole keksinyt mistä hän sen oikein ammentaa.

Masennukseni taas on kasvattanut kärsivällisyyttä pitkien projektien suhteen. En oikein ymmärrä mitä on tapahtunut, mutta yhtäkkiä jaksan maalata monen monta tuntia, kun ennen piti saada kaikki valmiiksi tunnissa, ehkä kahdessa. Kerran myös ostin heräteostoksena palapelin ja huomasin nauttivani siitä suunnattomasti. Palapeliä tehdessä saa keskittyä vain siihen, eli mihinkään ei satu ja mikään ei ole huonosti. Se on todella rentouttavaa. Aikaisemmin jo 500 palan palapeli sai minut hermostumaan ensi metreillä, kun nyt taas teen jo toista 1000 palan palapeliä.

Mikä on teidän ”pahenne” (tai hyveenne, kumpi se onkaan)? Mikä saa teidät rentoutumaan ja unohtamaan huolet ja murheet hetkeksi?

- Epsilon

Elämän pieniä iloja

Kun on masentunut eikä monikaan asia tuota edes hiukan mielihyvää, sitä alkaa takertua jokaiseen pieneen asiaan josta sitä huomaa saavansa. Tämän viikonlopun siis pyhitinkin vain hyvää oloa tuottaville asioille, sillä maanantaina alkaa superstressi - pääsykoelukemiset. En tiedä miten siitäkin urakasta tulen selviämään tämän olon kanssa, mutta koska se opiskelupaikan puuttuminen on yksi osatekijä masennuksessani, pitää sen eteen tehdä jotain.

Perjantaina lakkasin kynteni ja tein mudcake-muffinsseja. Olen todella pakkomielteinen painoni suhteen sairastettuani anoreksiaa yläasteella ja nykyään kun en ole mikään tikku, on se kriisi itsetuntoni kannalta. Nyt kuitenkin kun on vaikea muutenkin löytää ilon aiheita, on helppo sivuuttaa se itsetunto-ongelma ja nauttia mudcake-muffinsseista täysin rinnoin!

Lauantaina sain pitkästä aikaa nukkua pitkään ja heräsin siihen kun poikaystäväni (kutsun häntä tässä blogissa Deltaksi) rapsutteli minua. Ne aamut ovatkin parhaita, kun saa herätä rakkaan rapsutteluihin. 

Rauhallisen aamun jälkeen lähdimme Itikseen shoppailemaan. Vaikka masentuneen tekee mieli jäädä sängynpohjalle koko päiväksi, se oikeasti vain pahentaa pahaa oloa. Se antaa mahdollisuuden "velloa" pahassa olossa, mikä ei luonnollisesti edistä paranemista yhtään. Pakko myös myöntää, että olen sen verran materialisti, että nautin suuresti kun saan vähän tuhlata (vaikkei siihen ihan aina oliskaan varaa). Ei materia ole tärkeintä todellakaan, mutta eiköhän meistä melkein jokaisessa ole vähän materialistin vikaa - myönsi sitä tai ei.

Rentouttavan shoppailun jälkeen tulimme kotiin jännittämään talviklassikkoa! Olen vannoutunut HIFK-fani (veljeni aivopesemä) ja oli perusfiilikseni mikä tahansa, saa jääkiekko aina adrenaliinin virtaamaan - oli sitten kyse HIFKin peleistä tai maajoukkueen peleistä. Jääkiekko on upea laji ja oikeastaan ainut laji jota jaksan katsoa. Olympialaisia seurasin viikon tänä vuonna - ja sekin oli vain sen takia että olin sänkypotilaana flunssan takia.

Ja VOITTOHAN SIELTÄ TULI!! Oli kyllä upeaa saada katsoa viimeistä talviklassikkoa kotisohvalta ja saada vielä voittokin kotiin! Upean voiton jälkeen tein meille wrappeja iltapalaksi (ja no, oikeastaan päivän ainoaksi ruoaksi, koska emme olleet missään vaiheessa ehtineet syödä ja kahdeksan jälkeen illalla on vähän liian myöhä syödä kunnon ruokaa. Tai ainakin minulle se tuo painajaisia), minulle broilerilla ja Deltalle meetvurstilla. Nam! 

Maittavan iltapalan jälkeen aloin pelaamaan uutta peliäni - Heavenly Swordia. Pelin alkaessa pohdin että "kaikkea mäkin viitsin pelata", mutta pelin edetessä innostuin siitä vain enemmän ja enemmän. Delta oli huvittunut ja ehkä vähän kauhuissaankin kun huutelin kommentteja kuten "kuole!!" ja "v*tun paska stana!" ja samalla hakkasin ohjainta antaumuksella. Täytyy kuitenkin myöntää, että tuo peli tuotti yllättävän paljon mielihyvää - ja sitähän masentuneena etsiikin. Loistava päätös päivälle siis!

Sunnuntaina lahnailin enkä tehnyt mitään mainitsemisen arvoista ennenkuin illalla - kävin kuuntelemassa Raamatun Punaista Lankaa Huopalahden kirkossa. Olen vasta aloittanut rippikoulun liittyäkseni kirkkoon, joten nuo kirkkotapahtumat ovat minulle täysin uusi juttu. Ahdistustasoni oli taivaissa alussa, varsinkin kun keski-ikä siellä oli n. 65. Yksi mukava nainen kuitenkin tuli juttelemaan minulle ja teki oloni kotoisaksi. "Esitelmä" oli muutenkin valaiseva, sillä tajusin ettei kristittynä eläminen ole sitä, että noudattaa raamatun jokaista sanaa ja kieltää itseltään kaikki elämän nautinnot. Kristittynä eläminen on sitä että uskoo ja luottaa Jumalaan, muistaa rukoilla, keskustella Jumalan kanssa ja kuunnella Jumalan tahtoa ja ennen kaikkea elää onnellinen ja hyvä elämä nauttien elämästä. Se helpotti ahdistustani sen suhteen, että kristityn kuuluisi olla tietynlainen. 

Tänä viikonloppu oli siis hyvä hengitysreikä minulle. Nautin elämästä enkä antanut ahdistuksen hidastaa. Nyt annan kuitenkin itselleni luvan vetäytyä sänkyyn öllöttämään ennen urakan alkua.

- Epsilon

Elämäni mörrimöykyt

Se on ihme, miten sitä vaikeina aikoina huomaa miten kaikki klisheet pitävät oikeasti paikkansa, kuten esimerkiksi ”hädässä ystävä tunnetaan”. 

Kun sain masennusdiagnoosini, ajattelin että kaikki läheiseni hylkäävät minut siltä seisomalta kun kerron heille. Etten ole enää heidän arvoisensa vaan turha, roskiin heitettävä tavara. Toisin kuitenkin kävi. Veljeni totesi että ”perheen avulla tuut kuntoon ja autetaan jos vaan voidaan”, mikä merkitsi minulle hirveästi, sillä juuri veljeni tukea kaipasinkin. Vaikkemme ole koskaan veljeni kanssa olleet ”syvällisesti” läheisiä, on hän silti aina ollut minulle todella läheinen ja tärkeä. Veljeni on niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa voi vain olla eikä tarvitse ottaa paineita seurallisuudesta jos on huono päivä.

 

Isäni reaktio oli ensin suuttumus, sillä hänen mielestään hänen tyttäressään ei voi olla mitään vikaa. ”Se hoitaja on ite masentunut!” hän tuhahti kun istahdin autoon ja kerroin masennusepäilyistäni. Äitini kuitenkin puhui isälleni järkeä ja nykyään hän tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla ja kyselee, että jaksanhan tehdä kaiken ja enhän ota liikaa tekemistä ettei vain ala ahdistamaan liikaa. Arvostan sitä todella, sillä isäni on kohta 70-vuotias, eli sitä ”vanhaa koulukuntaa”, mikä tarkoittaa hyvin erilaista elämänkatsomusta kuin minulla. Vaikka toisaalta kun kysyin isiltä kyytiä apteekkiin hakemaan masennuslääkettäni, hän kysyi "kuinka kauan joudut vielä syömään sitä?" "Ainakin vuoden" "no eihän kukaan nyt niin kauaa ole masentunut!!" "........... Ja sitä pitää syödä ainakin puol vuotta vielä parantumisen jälkeenkin, ettei oireet palaa..." "Ahaaaa!".

 

Äitini reaktio taas tuli minulle suurimpana yllätyksenä. Äiti on aina ollut sitä mieltä, että masennus on vain höpöhöpö-juttu ja että kaikki vika on terapeuteissa, ei niissä ”masentuneissa”. Nyt kuitenkin kun hän näki miten oma tytär luhistui hänen silmiensä edessä, menetti elämänhalunsa ja toimintakykynsä, piti näkemyksiä muuttaa. Äitinihän minut sinne hoitoon kannustikin ja voin sanoa, että ilman sitä en olisi vieläkään varmaan hakenut apua, enkä voisi näin hyvin. Kaipasin kuitenkin äitini "hyväksyntää" asiaan. 

Äitini on myös sellainen ihminen, jolle soitan aina kun ahdistus menee yli oman sietokykyni, kun tuntuu että kuolen koska en tunnu saavan happea. Silloin aina äitini puhuu minulle järkeä niin kauan että rauhotun - tavallaan puhuu minut pyörryksiin. 

 

Paras ystäväni taas (kutsun häntä tässä blogissa Myyksi) on ollut koko ystävyytemme ajan todella mahtava. Hän on aina ymmärtänyt ja tukenut minua, kannustanut ja piristänyt, kuunnellut kun olen ollut sen tarpeessa. Hänen kanssa juttelen päivittäin ja kerron kaikki olot, hyvät ja huonot, eikä se asia muuttunut miksikään kun masennukseni selvisi. Olen todella kiitollinen että minulla on sellainen ystävä – muita hyviä ystäviäni vähättelemättä siis. Myy kuitenkin on niin iso osa elämääni, että välillä naureskelenkin olevani vähän kuin osa kahta parisuhdetta – poikaystäväni (kutsun häntä tässä blogissa Deltaksi) kanssa ja toinen Myyn kanssa. Samalla tavalla tunnen oloni orvoksi jos en jommankumman kanssa voi keskustella päivittäin.

 

Muutkin ystäväni ovat toki olleet todella ymmärtäväisiä. Viimein on jokin syy jolla selittää miksi perun menoja viime hetkellä tai miksi olen vaisu kun tavataan pitkästä aikaa, kun perusluonteeni on oikeasti todella puhelias ja nauravainen – eläväinen. Toivonkin saavani sen luonteeni vielä joskus takaisin. Se ei tapahdu ehkä tänään tai huomenna tai puolenvuoden päästä, mutta toivottavasti joskus. Suunta on kuitenkin koko ajan ylöspäin.  

- Epsilon