Elämäni mörrimöykyt

Se on ihme, miten sitä vaikeina aikoina huomaa miten kaikki klisheet pitävät oikeasti paikkansa, kuten esimerkiksi ”hädässä ystävä tunnetaan”. 

Kun sain masennusdiagnoosini, ajattelin että kaikki läheiseni hylkäävät minut siltä seisomalta kun kerron heille. Etten ole enää heidän arvoisensa vaan turha, roskiin heitettävä tavara. Toisin kuitenkin kävi. Veljeni totesi että ”perheen avulla tuut kuntoon ja autetaan jos vaan voidaan”, mikä merkitsi minulle hirveästi, sillä juuri veljeni tukea kaipasinkin. Vaikkemme ole koskaan veljeni kanssa olleet ”syvällisesti” läheisiä, on hän silti aina ollut minulle todella läheinen ja tärkeä. Veljeni on niitä harvoja ihmisiä, joiden seurassa voi vain olla eikä tarvitse ottaa paineita seurallisuudesta jos on huono päivä.

 

Isäni reaktio oli ensin suuttumus, sillä hänen mielestään hänen tyttäressään ei voi olla mitään vikaa. ”Se hoitaja on ite masentunut!” hän tuhahti kun istahdin autoon ja kerroin masennusepäilyistäni. Äitini kuitenkin puhui isälleni järkeä ja nykyään hän tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla ja kyselee, että jaksanhan tehdä kaiken ja enhän ota liikaa tekemistä ettei vain ala ahdistamaan liikaa. Arvostan sitä todella, sillä isäni on kohta 70-vuotias, eli sitä ”vanhaa koulukuntaa”, mikä tarkoittaa hyvin erilaista elämänkatsomusta kuin minulla. Vaikka toisaalta kun kysyin isiltä kyytiä apteekkiin hakemaan masennuslääkettäni, hän kysyi "kuinka kauan joudut vielä syömään sitä?" "Ainakin vuoden" "no eihän kukaan nyt niin kauaa ole masentunut!!" "........... Ja sitä pitää syödä ainakin puol vuotta vielä parantumisen jälkeenkin, ettei oireet palaa..." "Ahaaaa!".

 

Äitini reaktio taas tuli minulle suurimpana yllätyksenä. Äiti on aina ollut sitä mieltä, että masennus on vain höpöhöpö-juttu ja että kaikki vika on terapeuteissa, ei niissä ”masentuneissa”. Nyt kuitenkin kun hän näki miten oma tytär luhistui hänen silmiensä edessä, menetti elämänhalunsa ja toimintakykynsä, piti näkemyksiä muuttaa. Äitinihän minut sinne hoitoon kannustikin ja voin sanoa, että ilman sitä en olisi vieläkään varmaan hakenut apua, enkä voisi näin hyvin. Kaipasin kuitenkin äitini "hyväksyntää" asiaan. 

Äitini on myös sellainen ihminen, jolle soitan aina kun ahdistus menee yli oman sietokykyni, kun tuntuu että kuolen koska en tunnu saavan happea. Silloin aina äitini puhuu minulle järkeä niin kauan että rauhotun - tavallaan puhuu minut pyörryksiin. 

 

Paras ystäväni taas (kutsun häntä tässä blogissa Myyksi) on ollut koko ystävyytemme ajan todella mahtava. Hän on aina ymmärtänyt ja tukenut minua, kannustanut ja piristänyt, kuunnellut kun olen ollut sen tarpeessa. Hänen kanssa juttelen päivittäin ja kerron kaikki olot, hyvät ja huonot, eikä se asia muuttunut miksikään kun masennukseni selvisi. Olen todella kiitollinen että minulla on sellainen ystävä – muita hyviä ystäviäni vähättelemättä siis. Myy kuitenkin on niin iso osa elämääni, että välillä naureskelenkin olevani vähän kuin osa kahta parisuhdetta – poikaystäväni (kutsun häntä tässä blogissa Deltaksi) kanssa ja toinen Myyn kanssa. Samalla tavalla tunnen oloni orvoksi jos en jommankumman kanssa voi keskustella päivittäin.

 

Muutkin ystäväni ovat toki olleet todella ymmärtäväisiä. Viimein on jokin syy jolla selittää miksi perun menoja viime hetkellä tai miksi olen vaisu kun tavataan pitkästä aikaa, kun perusluonteeni on oikeasti todella puhelias ja nauravainen – eläväinen. Toivonkin saavani sen luonteeni vielä joskus takaisin. Se ei tapahdu ehkä tänään tai huomenna tai puolenvuoden päästä, mutta toivottavasti joskus. Suunta on kuitenkin koko ajan ylöspäin.  

- Epsilon